28.4.06

HEIDI: Kevät tulee syliin


Sunnuntaina kävin kuuntelemassa jäälautan reunalla aalloissa heiluvien kristallisten jääsirpaleinen helinää. Mahtava äänimaisema Helsingin Vanhankaupunginlahdella.

Malissa mietin, että tuntuukohan Suomen kevät miltään matkan jälkeen. Kun ei ole ollut täällä ansaitsemassa sitä piinaavan pitkällä odotuksella räntäsateessa. Kun on päin vastoin viimeiset kuusi viikkoa "elänyt föönissä" (Ainon osuva ilmaus kuvaamaan oloa jatkuvan aavikkotuulen tuiverruksessa).

No joo, tuntuuhan tuo. Ihan mielettömän hyvältä.

Suomen kevät on huumaavan raikas, kuulas. Se tuoksuu märille maahan pudonneille oksille ja silmuille ja ikkunat auki ajaville jumpsuautoille. Se on Maliin verrattuna jotenkin sinisävyinen, varjoissa koleaa, ja keltaisessa auringossa, tuulensuojassa hempeää lämpöä, sellaista, josta on niin kiitollinen. Se tuo mieleen kaikki menneet keväät, hyppynarun ja asvaltin, keltaisen Jopon ja Aurajoen rannoilla vietetyt koulunjälkeiset iltapäivät.

Näissä tunnelmissa mietin nyt matkaani, Malissa koettua.

Malissa voi vaihtaa itsensä vähän toiseksi itsekseen.
Voi tepastella hi-taas-ti punaisella laitakaupungin hiekkatiellä, moikkailla tuttuja ja tuntemattomia (pääosin tuntemattomia), antautua yllättäviin sananvaihtoihin vastaantulijan kanssa, herättää kauppiaan päivätorkuiltaan kauppansa lattialta myymään patongin pätkän ja puputtaa sen kanssa repussa muhjaantuneita banaaneja (Myönnetään: repussa muhjaantuneiden banaanien syönti on laajalle levinnyt perinne myös Suomessa).

Malissa voi huomata, kuinka omaa kulttuuriamme leimaavat kiintoisat tabut liittyen omaisuuteen ja rahaan, ystävyyden ja parisuhteen luonteeseen ja vaikka siihen mikä naisten olemuksessa ja elekielessä on torjuttua ja kiellettyä.

Malissa voi suunnitella kehy-hanketta, painia hierarkioita vastaan tai hyväksyä ne kulttuuriin kuuluvana ominaispiirteenä, luulla osaavansa sanoa jotain maaseudun ihmisten todellisuudesta ja siitä mikä heille olisi hyväksi, kurkottaa kohti "hyödynsaajaryhmiä", "osallistaa" ja "luoda omistajuutta". Tai sitten ei. Huh hei, kehitysyhteistyö on lajeista vaikein.

Malissa taisin ennen kaikkea kohdata ihmisiä.
Tutustuin ainakin ärsyttävän omahyväiseen kaupunkijätkään, karismaattiseen mutta dominoivaan madameen, hengästyttävän kaunopuheiseen nuoreen mieheen, ujoon iki-avuliaaseen juippiin, verkkaiseen vähäsanaiseen neitoon, sulavasti liikehtivään ilopilleriheppuun ja huumorilla itseensä suhtautuvaan päättäväiseen rautarouvaan.

Kuvassa moskiittoverkon päällä lepää yöperhonen ja alla Aino.
I ni se Nafi!

24.4.06

AINO: Jyviä ja akanoita - matkasta yleensä

Helsingissä maanantaina 17.4.2006

Ei auttane kuin tunnustaa, että Mali on takana ja edessä Suomen arki. Yhä etäämmäs haipuvat sotramapoikien huudot, kohtisuoran auringonpaisteen armottomuus, vatsaakääntävät tuoksut, säteilevät hymyt, kankaiden raisut väriyhdistelmät.

Mahdoton tehtävä on tietysti tiivistää matkan "tuloksia". Hanketta suunniteltiin, heiluttiin yhdessä jos toisessakin kylässä, tutustuttiin eri tyyppeihin, hämmästeltiin milloin mitäkin.

Väkisinkin fiilinki on se, että tällaisen hyppäyksen saldo on sangen sattumanvarainen. Eteen tuli kaikenlaista, mutta kuinka pitkälle meneviä johtopäätöksiä siitä saattaa tehdä? Varsinkin kun omin silmin tehtyjä havaintoja ei nyt voinut juuri suhteuttaa ennalta luettuun, bongausten satunnaisuus korostui.

Yksi ratkaisu tähän on tietysti uusi matka Maliin. Oikeastaan viime viikolla sain itseni motivoitumaan pakkauspuuhiin lähinnä ajattelemalla, että kotiinlähtö on väliaikainen järjestely ja että pian palaan takaisin jatkamaan harjoituksia.

Nyt kuitenkin alkaa näyttää siltä, että tänne pohjoiseen on jämähdettävä hiukan pitemmäksikin aikaa ja että Mali on kyllä sittenkin aika kaukana. Sitäkin ahkerammin täytyy siis harrastaa ekomatkailua musiikitse, kirjojen sivuitse, sähköpostitse, elokuvitse, mielikuvituksitse.

23.4.06

HEIDI: Paluu Karakon kylään



Jos Bamako vaikuttikin minusta muuttuneen, tuntui vierailu Karakon kylään paluulta kolmen vuoden takaiseen maailmaan. Vietin silloin Karakossa, yhdessä Sinsiberen hankekylistä kuukauden päivät, ja minulla oli onni tutustua vähän paremmin moniin kylän ihmisiin ja heidän arkeensa.

Karakossa, niinkuin muissakin bamanakylissä eletään yhä edelleen vanhimman miehen ympärille ryhmittäytyneissä suurissa laajentumaperheissä. Niissä naiset laittavat vuoropäivinä hirssipuuroaterian koko 20-50 henkiselle perheelle joka nauttii ruuan sukupuolijaon mukaan eri pihapiireissä. Naisten kantaessa vettä ja puita ja huolehtiessa lapsikatraastaan miehet tekevät peltotöitä ja kuivalla kaudella rakentavat majoja tai kutovat ruokomattoja. Illalla sitten istuskellaan kaasulampun tai kuun hämyssä kotipihoilla. Kyläilään ja jutustellaan, katsotaan akkutelkusta jalkapalloa tai kuunnellaan radiosta viimeisimpiä länsi-afrikkalaisia hittejä.

Kuluneet kolme vuotta ovat osoittaneet etäisyyden Suomen ja Karakon välillä moninkertaiseksi verrattuna välimatkaan minne tahansa muualle, vaikkapa Kanadaan. Vuorovaikutuksen kynnyksiä piisaa: Posti- tai puhelinyhteyttä ei ole, kirjeiden kanto kylään on satunnaisten vierailijoiden varassa, yhteinen kieli on vähissä ja kirjoitustaitokin useimmilla ystävilläni hakusessa.
Kiinnostava ilmiö on, että Malista lähdettyä kylätodellisuus katoaa ihmeellisen nopeasti jonnekin oman mielikuvituksen rajamaille. On aivan hämmästyttävän vaikea saada mielellään otetta auringon paahtaman pikkukylän vilkkaasta arjesta hulahdettuaan omaan individualistiseen, tekniseen, postmoderniin eloonsa Euroopassa.

Varmaankin näistä syistä sain todeta liikuttuvani ihan kunnolla, kun silmieni eteen äkkiä piirtyivät tutut kapeat ja kotoisat kylänraitit, tytöt kaivolla vedenhaussa, uneliaat aasit etsimässä varjoa talojen vieriltä ja savimajoista ja pihoilta esiin tupsahtavat ystävät ja tuttavat. En ollut pysyä nahoissani tavatessani Sinsiberen animaattorin Kajatun ja hänen perheensä nuoren miehen Demban, joiden kanssa viimeksi vietin eniten aikaa. Siinä he nyt olivat, ilmielävinä edessäni.

Oman kotipihani myhäilevä vanha herra Yousoufkin kaksine vaimoineen oli yhä voimissaan. Hänen, kuten useimpien Karakon kylän ihmisten kanssa minulla ei ole yhteistä kieltä, mutta samat tutut muutamien ranskan ja bamanan fraasien tolkutukset ja ystävällismieliset elehdinnät löytyivät molemmilta osapuolilta välittömästi. Onneksi viime matkani uskollinen assistentti Sekou oli nytkin mukana tulkkaamassa isompia keskusteluja.

Lasten tunnistaminen oli erityisen jännittävää, he olivat tietysti kasvaneet ja muuttuneet. Murrosiän ohittaneita tyttöjä oli tällä välin naitu muihin kyliin. Se tuntui karulta. Bamanakulttuurissa miehet pysyvät kotikylässään, mutta kaikki nuoret naiset lähtevät pois avioliiton kautta. Maaseudulla naisten tyypillinen avioitumisikä on 15.

Teimme Ainon kanssa kävelylenkin kylän ympäri muutaman pikkuisen tyttöoppaan kanssa. Katsoimme muhkuraisia baobab-puita, kyläkoulua, käsipelein rakennettua moskeijaa ja tervehdimme kyläläisten puuvillasatoa lastaavia miehiä (kuva yllä). Tuntui hienolta jakaa Karakossa kokemiani asioita Ainon kanssa, ja esitellä häntä vanhoille tutuille.

Jotenkin tuntuu, että sain nyt mukanani Suomeen ikkunan Karakoon. Nyt Ainokin tietää miltä tuntuu istua pilkkopimeässä tô-puuroastian ympärillä päivällistämässä, kun lähellä olevat seuralaiset tunnistaa vain äänestä. Hänkin on herännyt aamukahdeksalta syömään kalebassilusikalla maissipöperöä pihapiirin muiden asukkien puistellessa päitään unikeon unenlahjojen vuoksi.
Ehkä minulla on nyt paremmat mahdollisuudet pitää Mali elävänä päässäni.

Karakossa mieleen tuli tässäkin lokissamme jo mainittu fakta siitä, kuinka kyläelämä on meikäläisten silmin valheellisen leppoisan oloista. Naiset tekevät ääriraskaita hommia aamusta iltaan mutta huikkaavat aina tervehdyksensä yhtä aurinkoisesti, miehet keittelevät vitsaillen iltapäiväteetään vaikka tietävät että huono sadekausi voi suistaa kaiken raiteiltaan. Omavaraistalous on kaiken perusta, ruoka tulee pellosta.

Oona valaisi meille köyhyyden kehää: Puuvillaa viljellään ja sitä myydään, mutta maailmanmarkkinahinnat ovat matalat. Kun tulot jäävät pieniksi, ei perheillä ole varaa ostaa maatyökoneita peltotöitä helpottamaan. Kun koneita tai joskus edes härkiä ei ole, on peltotyö hyvin työvoimaintensiivistä, ja kaikki kynnelle kykenevät perheenjäsenet tarvitaan töihin. Tällaisissa tilanteissa lapsia ei laiteta kouluun, ja mahdollisuus kohota koulutuksen kautta köyhyydestä katoaa.

Kehitys kehittyy, mutta että se yltäisi malilaiseen maaseutukylään, näyttää olevan aika pitkän matkan takana. Karakossa elämä jatkuu entisen kaltaisena, sekä hyvässä että pahassa. Jotain kuitenkin ehkä tapahtuu. Lähtöni jälkeen ei herra Yousoufin 50-henkisessä perheessä ole kuollut yhtään lasta.

HEIDI: Minne menet Bamako?



En kai ajatellut asiaa liiemmin, ja siksi vähän yllätyin, kun kolmen vuoden poissaoloni aikana oli Bamakon katukuva jonkin verran muuttunut. Muutamia huomioita alla.

Kaupunginosamme Banankabougoun suuremmille teille olivat ilmestyneet katulamppurivistöt, ja suuren vihreän moskeijan ympäröivälle joutomaalle oli pykätty kymmeniä asuintaloja.

Mustista muovipusseista oli tullut paitsi supermarkettien, myös kadunvarsien hedelmämyyjien peruskääre minkä saattoi huomata kaikkialla ajelehtivista mustista muovihaamuista ja katuroskan lisääntymisestä.

Herra Diarra, joka viimeksi piti kotini lähellä katukahvilaa oksista kyhäämänsä katoksen alla löytyikin nyt vastapäisestä talosta, hyvinvarustetusta pikku kaupastaan. Hänellä meni hyvin.

Kännykkäverkko alkoi ulottua jo maaseutukyliinkin ja matkapuhelinkulttuuri oli lyönyt kunnolla läpi kaupungeissa. Risteyksiä kansoittivat pre-paid korttien myyjät. Ikatel vai Malitel, siinä oleellinen kysymys malilaiselle kuluttajalle.

Muoti, tottakai siinä oli uudet tuulet! Miehet kulkivat upeissa pitsinkaltaisesti koruommelluissa pastelli-boubouissaan ja naisten leningeissä kaula-aukot muistuttivat milloin tulenlieskoja, milloin piparkakkuja.

HEIDI: Flikat Suomessa

Olemme palanneet Suomen kevättä ihmettelemään. Lokikirjamme saa lähipäivinä vielä viimeiset terveiset ja kuvat, sitten se hiljenee. Käy siis vielä kurkkaamassa!

AINO & HEIDI: Metsät ja naiset pysyvät fokuksessa


Matka kantoi hedelmää.

Saimme kuin saimmekin kokoon hankesuunnitelman rungon jolle tuleva MFC:n ja Dodon yhteistyö tulee perustumaan.

Tästä pitkähköstä hiekanjyvästä löytyvät pääosat hankesuunnitelmasta, joka syntyi Malissa käytyjen keskustelujen, kokemusten ja uudelleenformulointien kautta. Sitä käytämme pohjana, kun rustaamme Oonan kanssa hanketukihakemusta Ulkoasiainministeriön kehityspoliittiselle osastolle. Hanketuen hakuaika umpeutuu toukokuun lopussa, eli näiden puuhien parissa viihdymme vielä kiinteästi kesään asti.

-----

Miksi ympäristötyötä kehitysmaassa?

Dodon ja MFC:n yhteistyön tausta-ajatuksena on, että köyhyyden vähentämiseen tähtäävä kehitysyhteistyö ei yksin riitä. Kehitysmaiden hyvinvoinnin lisääminen ei ole kestävällä pohjalla, ellei samalla oteta huomioon ympäristön tilaa ja pyritä vahvistamaan ihmisten mahdollisuuksia tulla toimeen kuormittamatta ympäristöään kohtuuttomasti.

Hankkeen päätavoite: Aavikoitumisen torjunta Malissa

Hankkeen kesto: 3 + 2 vuotta (2007-2011)

Miksi aavikoituminen Malissa?

Aavikoituminen on yksi globaaleista ympäristöuhkista. Se tuntuu kovimmin Malin kaltaisissa kehitysmaissa mutta velvoittaa koko maailmaa jo sen vuoksi, että yksi sen tärkeimmistä syistä on yhteisesti aikaansaatu ilmastonmuutos.

Mali on yksi maailman köyhimmistä maista, jonka pinta-alasta noin kaksi kolmannesta on Saharan aavikkoa. Aavikoituminen on Malin vakavin ympäristöongelma, joka köyhdyttää luonnon monimuotoisuutta, vähentää pohjavesiä ja vaikeuttaa näin etenkin maaseudun ihmisten elinolosuhteita.

Hankealueeksi Malissa on valittu Bougoulan, Sanankoroban ja Dialakoroban kunnat pääkaupunki Bamakon ympäristössä, koska aavikoitumisongelma tuntuu niissä erityisen polttavana metsäpeitteen vähenemisen vuoksi. Puuta häviää alueella tällä haavaa niin paljon, että metsät eivät ehdi uusiutua. Tämä kiihdyttää eroosiota eli maan kulumista ja johtaa lopulta aavikoitumiseen.

Välitavoitteet:

- Kestävä metsien hyödyntämisen taso Bamakon ympäristökunnissa

- Malissa on käynnissä vilkas yhteiskunnallinen keskustelu ja ratkaisujen etsintä kotitalousenergiaan, metsien häviämiseen ja aavikoitumiseen liittyen. Keskustelussa ovat mukana myös maaseutukylien naisten edustajat

Miksi puunhakkuu ja naiset?

Bamakon ympäristön metsien häviämisen tärkeimmäksi syyksi on identifioitu puiden hakkuu polttopuukaupan tarpeisiin. Puuta hakataan maaseutukunnissa pääkaupungin polttopuutarpeeseen, jota muuttoliike ja väestönkasvu kaiken aikaa kasvattavat. Puu on Bamakossa edelleen yleisin, halvin ja perinteisin kotitalousenergian lähde.

Ongelmallista on, että polttopuuta hankitaan yksinomaan alueilta, jotka ovat lähellä kaupunkeja ja helposti saavutettavissa. Malissa on myös alueita, missä metsänkasvutase on positiivinen, ja mistä puuta voitaisiin kaataa kestävällä tavalla.

Kaupallista puunhakkuuta harjoittavat pääasiassa maaseudun naiset. Puukaupalla he hankkivat käteistuloja, joita tarvitsevat perheen kuluihin. Kylissä tehtyjen haastattelujen mukaan puunhakkuu on naisille raskasta ja vastenmielistä työtä, jota he tekevät vain pakon edessä ja parempien elinkeinojen puutteessa. Maaseutukylien köyhyys on tärkein tekijä, joka ajaa naiset hakkaamaan puuta.

Puuhun asennoidutaan maaseudulla ilmaisena tulonlähteenä, joka on helpoiten saatavilla. Kylien ympärillä kasvavat metsiköt ovat vuosisatoja tarjonneet ruuanlaittoon ehtymättömän energianlähteen. Naisten työksi määrittynyt ruuanlaitto on tarkoittanut myös polttopuun hakemista. Metsien hyödyntäminen on nyt kuitenkin käynyt kestämättömäksi ja vaarana on, että Bamakon ympäristökylien väki tuhoaa omat elämisen edellytyksensä.

Polttopuubisneksessä on monta muutakin tahoa kuin maaseudun naiset: Malin energia-alan viranomaiset, Bamakon kuluttajat, puudiilerit jotka ostavat puun kylistä. Hanke keskittyy maaseudun naisiin siksi, että he joutuvat jokapäiväisessä elämässään suorimmin kärsimään aavikoitumisen seurauksista ja ovat siksi motivoituneimpia tekemään asialle jotain. He ovat polttopuuketjun heikoin lenkki, koska puukauppa vaikuttaa suoraan heidän omaan tulevaisuuteensa. Koska naisilla on yhtäältä vähiten vaihtoehtoja puukaupalle ja toisaalta suurin tarve muutokselle, tehokkain keino torjua alueen aavikoitumista on puuttua naisten puunhakkuuseen.

Alueella on myös paljon kyliä, joissa puukauppaa ei harjoiteta. Joissakin kylissä puita ei ole koskaan hakattu myyntiin, joissakin kylissä päätös puukaupan lopettamisesta on tehty muutaman vuoden sisällä. Näiden kylien asukkaat osoittavat, että puubisnes ei ole välttämätön ehto toimeentulolle. Hankkeen ajatuksena on synnyttää puuta myyvissä kylissä vastaava asennemuutos ja tukea sen vahvistumista vaihtoehtoisten elinkeinojen avulla.

Hankkeen ongelmakentässä ovat siis esimerkinomaisesti näkyvillä maailman ympäristöongelmat pähkinänkuoressa: ihmiset toimivat lyhytnäköisesti ja tuhoavat siten hyvän elämän mahdollisuutensa tulevaisuudessa.

Toimintamuodot

1. Naisten osuuskuntamuotoisen elinkeino- ja koulutuskeskuksen perustaminen Bougoulan kuntaan

Keskuksen tarkoitus on helpottaa naisten siirtymistä puunhakkuusta kestävämpiin elinkeinoihin. Keskus tarjoaa koulutusta vaihtoehtoisissa elinkeinoissa, etenkin karitevoin valmistuksessa ja vihannesten viljelyssä, joihin kylien naiset ovat motivoituneita. Toiseksi se tarjoaa tehokkaat markkinointikanavat karitevoin ja vihannesten myyntiin, takaa tuotteista kohtuullisen tulon ja tarjoaa käytännön palveluja kuten paristojen lataamista ja viljan jauhatusta. Kolmanneksi osuuskuntana toimiva keskus tarjoaa naisille tilaisuuden tehdä oma-aloitteisesti motivoivaa yhteistyötä koulutusten järjestämisen ja tuotteiden myynnin parissa ja kehittää näin omia kykyjään. Naisten voimaantumisen tukemiseksi järjestetään lukutaitokoulutusta.

Aluksi keskuksen perustavat kahdeksan Sinsibere-kylän naisyhdistykset Bougoulan, Sanankoroban ja Dialakoroban kunnissa, mutta tavoitteena on laajentaa keskuksen toiminta koskemaan noin 20 kylää viidessä vuodessa. Keskus toimii osuuskuntana siten, että sen käytännön toimia pyörittävät jäsenmaksua maksavat jäsenet, joiksi hyväksytään kylien naiset.

Jäsenet vastaavat keskuksen toiminnasta aluksi hankkeen työntekijöiden ohjaamina mutta hankkeen päätyttyä oma-aloitteisesti. Jäsenet voivat tuoda keskukseen tuotteitaan myytäviksi ja osallistua koulutuksiin. Myös ulkopuoliset ei-jäsenet voivat tuoda tuotteitaan keskukseen ja hyödyntää sen palveluja. Jäsenille ehdot ovat kuitenkin edullisemmat. Keskuksesta käsin pidetään myös yhteyttä hankekyliin ja seurataan niiden tilannetta. Keskus sijaitsee Bougoulan kunnassa ja siihen kuuluu myös varastorakennus Sanankorobassa Bamakoon vievän tien varrella.

2. Vaikuttamistyö aavikoitumiskysymyksissä kylä-, kunta- ja valtiotasolla

Aavikoituminen Malissa on sen mittaluokan haaste, ettei sitä ratkaista puuttumalla yksin maaseudun naisten puunhakkuuseen. Hankkeen vaikuttavuutta laajennetaan siksi monen tason vaikuttamistyöllä, johon osallistetaan niin maaseudun naiset, malilainen yleisö kuin hankkeen suomalaiset toteuttajatkin.

Yhtenä hankkeen toimintamuotona on maaseutukylien naisten kykyjen ja itsetunnon kehittäminen niin, että he pystyvät ottamaan vastuun omista valinnoistaan, hahmottamaan ympäristömuutosten syy-yhteyksiä sekä osallistumaan ympäristöä koskevaan päätöksentekoon ja tiedotukseen

Olennaista vaikuttamistyössä on ”sankarinaisten” luominen: hankkeessa pyritään löytämään kylien naisten joukosta voimahahmoja, joita kannustetaan ylittämään perinteiden rajoitukset ja ryhtymään tehokkaiksi järjestöjyriksi ja poliittisiksi vaikuttajiksi. Näin he toimivat positiivisena esimerkkinä muille naisille, keräävät hankkeen teemoille huomiota ja edesauttavat viestin kulkeutumista laajemmalle yleisölle Maliin ja Suomeen.

Kunnallistasolla järjestetään säännöllisiä tapaamisia kunnallishallinnon ja maaseudun naisten välillä. Näin naisten kokemusperäinen tieto paikallisympäristön muutoksista välittyy alueen päättäjille ja samalla naiset oppivat ilmaisemaan itseään ja hahmottamaan itsensä tärkeiksi toimijoiksi, vaikuttajiksi. Naiset vierailevat myös Bamakon naisjärjestöissä puhumassa puunhakkuun vaikutuksista elinympäristöönsä.

Laajemman malilaisen keskustelun aikaansaamiseksi järjestetään kansalliselle ORTM-televisiokanavalle keskusteluohjelma aavikoitumis-, energia- ja puunhakkuuaiheesta. Sankarinaiset ovat keskustelussa mukana.

Keskustelua laajennetaan Malin ja Suomen välille vahvistamalla MFC:n ja Dodon sisällöllistä yhteistyötä. Kirjoitetaan vuosittain yhteistyössä artikkeli jostakin aavikoitumiseen liittyvästä ajankohtaisesta aiheesta, joka taustoittaa hankkeen laajempia ulottuvuuksia. Suomessa tiedotetaan aavikoitumisesta suurelle yleisölle ja tuodaan samalla esiin hankkeen sankarinaisten rooli muutoksen airuina.

* * *

Mitä tuumit tästä kaikesta? Olemmeko realistisia? Olemmeko unohtaneet jotakin oleellista?
Kommentit tervetulleita lokiin ja Heidin, Ainon tai Oonan sähköpostilaatikoihin!

21.4.06

HEIDI: Uuden hankkeen lähtökohdista


Välillä lokin lukija saattaa miettiä, että mihinkäs ne työasiat jäi..? Paitsi että kitattiin tujua teetä mukavissa seurakunnissa ja jammailtiin stadikalla reggaestarojen tahtiin, niin kehy-hankettahan sitä tosiaan oltiin Malissa suunnittelemassa.

Jotain syntyikin!

Tulimme siihen tulokseen, että jatkamme samalla, Sinsibere-hankkeesta tutulla teemalla mutta uusin keinoin. Tulevankin hankkeen tavoite on siis pyrkiä kohti kestävää metsien hyödyntämisen tasoa Bamakon ympäristökunnissa. Tärkeällä sijalla on edelleen naisten harjoittaman kaupallisen puunhakkuun vähentäminen.

Totesimme, että monet kylien naiset kaipaavat edelleen tukea puukaupalle vaihtoehtoisten elinkeinojen harjoittamisessa. Vaikka mikrolainat pyörivätkin nyt kylissä omalla painollaan ja suuri vihannespuutarha kukoistaa Tafelen kylässä, on naisilla yhä ongelmia erityisesti tuotteidensa markkinointiin liittyvien kysymysten kanssa.

Toripäiviä pidetään läheisissä kylissä ja taajamissa on vain kerran viikossa, ja naisten pääsy niille on usein hankalaa ja epävarmaa esimerkiksi huonojen yhteyksien ja sairaustapausten vuoksi. Vihannesten ja karitepähkinöiden käsittelyssä, säilytyksessä ja varastoinnissa olisi paljon opittavaa samoin kuin eri vihannesten viljelyn ajoittamisessa vuoden kulkuun niin, että niiden myynnissä voitaisiin välttää aikoja jolloin niistä on ylitarjontaa ja hinnat alhaalla.

Meillä ja MFC:n työntekijöillä oli myös vahva tuntuma siitä, että Malissa maaseudun naisten voimavaroja ja tietoja ympäristö- ja muissakin yhteiskunnallisissa kysymyksissä voitaisiin hyödyntää huomattavasti nykyistä enemmän. Naisten asema erityisesti maaseutukylissä on miehille alisteinen, eikä heillä useinkaan ole mahdollisuuksia vaikuttaa yhteisiin asioihin tai edes ottaa puheenvuoroa kyläkokouksissa. Sinsiberen myötä tämä kuvio on useissa hankekylissä lieventynyt, mutta meistä olisi hienoa voimallistaa näitä upeita ja pystyviä naisia vielä lisää!

Näiden pohdintojen, sekä kylien Sinsibere-naisten ja animaattoreiden kanssa käytyjen keskusteluiden perusteella uuden hankesuunnitelman päätoiminnoiksi muodostuivat:

1. Naisten osuuskuntamuotoisen elinkeino- ja koulutuskeskuksen perustaminen Bougoulan kuntaan
2. Vaikuttamistyö aavikoitumiskysymyksissä kylä-, kunta- ja valtiotasolla. Tässä roolia olisi MFC:llä, kylien naisilla sekä Dodolla.

Ja mitäkö nämä sitten sisältävät tarkemmin tarkasteltuna?

Väsäsimme Malissa paperin, jossa hahmottelimme hanketta sen perusteluista lähtien. Hard-core hankekiinnostuneet voivat lukaista sen seuraavasta hiekanjyvästä!

Yllä olevassa kuvassa Sinsiberen lukutaitokoulutukseen osallistunut Maimouna Doumbia opettaa kanssasiskojaan Sienen kylässä. Lukutaitokoulutukset ovat mukana myös uudessa hankesuunnitelmassa yhtenä naisten voimallistamisen välineenä.

20.4.06

AINO: Malilainen tee


Maanantaina 10.4.2006

Aiemmin helteen pehmentämänä väitin, etten olisi juonut pitkiin aikoihin täällä teetä. Ei pidä paikkaansa alkuunkaan! Täällähän tulee juotua teetä yhtenään, mutta konsepti vain on toinen kuin Suomessa.

Teetä on kutsuttu Malin kansalliseksi huumeeksikin. Sitä juodaan alinomaa, havaintojeni mukaan hyvin erilaisissa tilanteissa: toivottamaan vieras tervetulleeksi, illanistujaisten ratoksi, iltapäivän paahteen lievikkeeksi.

Kerran esimerkiksi minulle tarjottiin teetä auton ikkunasta sisään. Malilainen tuttava bongasi autosta kadun varrella istuksivan serkkunsa ja pysähtyi hetkeksi juttelemaan avoimesta ikkunasta. Muitta mutkitta serkku ojensi meille autoon teelasilliset.

Teen keitto tuntuu olevan pääasiassa miesten puuhaa, ja siihen suhtaudutaan aivan erityisellä hartaudella. Voisi puhua jonkinlaisesta teeseremoniasta, joka alkaa hiilien valmistelusta ja päätyy astioiden pesemiseen. Olennainen osa on teen loputon kaatelu kannusta laseihin ja takaisin, aina mahdollisimman korkeassa kaaressa.

Valmis tee tarjoillaan pienistä snapsilasin tyylisistä laseista. Se kuuluu juoda nopeasti, sillä laseja on yleensä vain kaksi joista juodaan vuorotellen.

Malilainen tee on äärimmäisen vahvaa ja runsaasti sokeroitua, siis erinomaisen hyvää. Koska samoista teelehdistä tehdään usea annos, ensimmäinen satsi on tujuin ja seuraavat lievenevät aste asteelta. Ensimmäisen satsin on kuulemma määrä olla karvasta kuin kuolema, toisen hyvää kuin elämä ja kolmannen makeaa kuin rakkaus.

Teetä viljellään Etelä-Malissa jonkin verran, mutta paljon tunnutaan juovan myös kiinalaista tuontiteetä.

10.4.06

AINO: Mitä saisi olla?



Sunnuntaina 9.4.2006

Juuri tällä haavaa ei tee mieli syödä mitään, koska vatsani on suivaantunut ilmeisesti muutamasta lasillisesta vesijohtovettä, jotka tuli hulautettua pahimpaan janoon.

Ruoasta kirjoittaminen kuitenkin tuntuu mahdolliselta. Täytyy sanoa, että mainittavia makuelämyksiä matkaan ei ole paljon mahtunut. Tô-puuro (alemmassa kuvassa) oli ehkä äärimmäinen kokemus, mutta kaupungissakaan ruoat eivät aina tunnu herkuilta.

Malissa syödään paljon lihaa, ja jos siitä ei viehäty, vaihtoehdot ovat vähissä. Lihaa syödään usein ihan sellaisenaan, esimerkiksi suosittu välipala on vadillinen liha- ja sisäelinpaloja, joita kukin syöjä sormin napsii. MFC:ssä kerättiin viime viikolla kolehti ja haettiin lihavati pihan keskelle jaettavaksi. Siellä oli kyllä hyviäkin palasia joukossa.

Maun puolesta parhaita aterioita on ollut sikassolaisessa ravintolassa nautittu kala-annos. (Onni olikin että se maistui, sillä seurueen miehet vahtivat koko ajan syömistämme ja hokivat: ”Täytyy syödä paljon! Täytyy syödä paljon!”) Kokonaisena paistettu vaalealihainen kala oli polskinut vaarallisesti saastuneessa Nigerjoessa.

Pari päivää sitten pistäydyimme togolaiseksi itseään mainostavaan katuravintolaan ja päätimme urheasti syödä mitä eteen tuodaan. Heidi söi kalansa halullisesti, mutta minun piti nöyrtyä ja jättää kaksi valtaisaa, sitkeää, lusikalla syötäväksi tarkoitettua lihakimpaletta lautaselle. Olin valinnut annoksen siksi, että sen nimi oli riisiä tomaattikastikkeella.

Jokin aika sitten MFC:n hollantilainen harjoittelija Janneke piti syntymäpäiväjuhlat, joissa syötiin täkäläiseen tapaan sormin yhteisestä astiasta. Ruokana oli riisiä ja lihaa. Ylemmästä kuvasta näkee hiukan osviittaa siihen, millaista elekieltä sormin syöminen edellyttää.

Jos minulta kysytään, ihanimpia herkkuja täällä ovat tuoreet hedelmät ja pähkinät. Kajatu antoi meille Karakon reissulla puutarhastaan kaksi muhkeaa papaijaa ja reilun pussillisen maapähkinöitä. Ei paremmasta väliä!

***

TÄNÄÄN ÄRSYTTI: Alati nouseva kuumuus paisuttaa vedentarpeen järjettömiin mittasuhteisiin. Pullovettä kuluu suunnattomia määriä, veikkaisin kolme neljä litraa päivässä. Saamarin vatsa, vesijohtovettähän näissä oloissa pitäisi juoda! Hiukan sentään lohduttaa se, että tyhjät puolentoista litran pullot menevät täällä iisisti uusiokäyttöön: ne kelpaavat niin talonmiehelle kuin katukioskin pitäjällekin. Niitä jopa myydään keskustan kadunvarsilla.

TÄNÄÄN IHASTUTTI: Miten hyvältä maistui tänä aamuna pitkästä aikaa tee! Se oli tavallista Liptonia muovimukista tarjoiltuna mutta tuntui vetävän vertoja hienoimmalle Assamille. Muita ennakoimattomia makuelämyksiä ovat olleet limsat. Niistä saa reippaasti energiaa ja jos ne ovat kylmiä, mikään ei virkistä paahteessa tehokkaammin. Täkäläiset D’Jino-limut ovat ykkösiä, mutta sujuvasti tulee juotua Fantaa ja jopa Cokista.

AINO: Observoimme urbaania elämäntapaa






Lauantaina 8.4.2006

Illansuun pehmeä valo lepää Sokorodjin kaupunginosan yllä, kun vaellamme mutkittelevia katuja kohti bamakolaisuuden olemusta.

Kadut hehkuvat hiekanpunaisina paitsi siellä missä lojuu tuhkakasoja roskienpolton jäljiltä. Talot on rakennettu vieri viereen, useimmat ovat punertavia ja yksikerroksisia, jotkut keskeneräisiä. Autoja ei juuri näy, motskareitakin vähän, pääosin asuinalueen kadut ovat värikkäiden jalankulkijoiden valtakuntaa.

Promenadi kaupungilla

Olemme jalkautuneet Sokorodjiin kaupunkikävelylle. Abdine ja Seydou ovat luvanneet esitellä Heidille ja minulle kotikulmiaan, vaikkeivät selvästikään aivan hahmota, miksi meitä niin tavattomasti kiinnostaa tuiki tavallinen katuvilinä ja ihmisten olikkeet.

Kulku keskeytyy tämän tästä, kun pojat pysähtelevät juttelemaan tuttaville, joita tuntuu päivystävän joka kadunkulmassa. Harvoin tosin saamme tolkkua siitä, onko meille esitelty hahmo ystävä vai sukulainen, sillä täkäläisillä on harhauttava tapa kutsua ystäviä milloin isoveljeksi, milloin äidiksi, milloin vaimoksi.

Katutila haltuun

Sukulaisia tai ei, useimmat kadulla oleilijat eivät näytä olevan matkalla mihinkään. Tuolla nuori nainen huuhtoo takamus pystyssä metallivatia. Tässä pikkupoika tasapainottelee päänsä päällä hedelmänkuoresta tehtyä astiaa. Tuossa pikku seurue istuksii juttelemassa, teetä keittämässä ja letittämässä toistensa tukkaa.

Bamakolaisen kadun pääpointtina ei olekaan toimia väylänä paikasta A paikkaan B. Katu on myös kodin jatke, jota käytetään sosiaaliseen hengailuun, työntekoon ja leikkimiseen. Miksi pitäisi kyyhöttää kotona piilossa, kun voi tuoda maton tai tuolin ulos kadulle ja istuskella siinä tarkkailemassa meininkiä ja tapaamassa tuttuja?

Tulisija ja telkkari

Joidenkin talojen ovet ovat auki. Niiden takaa avautuu sisäpihoja, jotka ovat yhtä kansoitettuja kuin kadut. Lapsia kiehnää liutoina joka paikassa, naiset hämmentelevät puuliedellä ruokaa, miehet katsovat yhdessä televisiota. Vanha rouva punnertaa makuualustaltaan ylös ja alkaa peseytyä iltarukousta varten. Kunkin sisäpihan piirissä näkyy asuvan kolme neljä ydinperhettä, jotka usein kuuluvat samaan suurperheeseen.

Sisäpihoilta pääsee sisään huoneisiin. Meidät uteliaat kutsutaan ystävällisesti sisälle Abdinen ja Seydoun sukulaisten koteihin, missä silmittelemme olohuoneiden tuttuja komponentteja: sohvia, hyllyjä ja televisioita. Hyllyissä näkyy kaikenlaista kampetta, valokuvia, kynttilöitä, kodin elektroniikkaa. Seydoun veljen olohuoneessa hyllyn päälle on kasattu koristeeksi vaikuttava kokoelma kattiloita, yksi kasa aina kutakin väriä.

Abdinen sisaren kotona kiipeämme talon toiseen kerrokseen, joka osoittautuukin kattoterassiksi. Sellainen on tarkemmin katsoen useimmissa taloissa. Kuivan kauden kuumuudessa terrassia käytetään yhteisenä makuuhuoneena, koska siellä voi nukkua viileässä, turvassa ja rauhassa kotieläimiltä.

Kylästä kaupunkiin

Mielenkiintoisesti sokorodjilaisten elämässä näkyy sekä savimajakylistä että omasta kokemuspiiristä tuttuja piirteitä.

Ilmeisesti monet pyrkivät kaupungissakin järjestämään elämänsä samaan tyyliin kuin kylissä: asutaan suurperheen kanssa tai ainakin sitä lähellä, laitetaan ruoat samalla tavoin ydinperheittäin, jaetaan miesten ja naisten työt tiukasti erikseen.

Monet kaupunkilaissisäpihat näyttävätkin kovasti samoilta kuin kylien pihapiirit: pyykit kuivuvat narulla, taloustarpeita lojuu maassa ja olkikatoksen päällä, ruokapatoja porisee eri puolilla muutama erikseen. Moniaalla liikuskelee lampaita ja kanoja, toisinaan lehmiäkin.

Kaasukeittimet, sähkövalo, kamerakännykät ja CD:t taas kielivät, että nyt ollaan kylistä kaukana. Kaupunkilaisista monet käyvät palkkatöissä ja ovat hyvää vauhtia kouliintumassa kunnon kuluttajiksi.

Tosin jotkin kulttuuriset seikat saattavat vaikuttaa täkäläisten kulutustottumuksiin hillitsevästi. Abdine kertoi haluavansa ostaa auton, mutta asiaa täytyy kuulemma perusteellisesti harkita, eikä vain hinnan kantilta. Jos näet auto on, kaikki sukulaiset alkavat pitää Abdinea rikkaana ja alkavat pyytää paitsi kyytejä myös rahaa.

(P.S. Tähän juttuun on olemassa liuta kuvia, mutta kone ei taaskaan suostu lataamaan niitä sivuille. Myöhemmin siis.)

AINO: Niin iloista että surettaa



Perjantai 7.4.2006

Eilen ostosretken levähdystauolla meidät yhytti nauravainen heppu, joka tuttuun tapaan innostui malilaisista nimistämme. Tällä kertaa puntit menivät niin, että meikäläiset Samaket olivat ”akai” eli kavereita ja Heidin poppoo Kulibalit olivat ”amai” eli taannoisia orjia.

”Tiedättekö minulla on kotona kone jolla tehtailen Kulibaleja. Katsotaanpas onko tämä...” (räplää Heidin puseron niskalappua) ”...juu-u, näkyy olevan omaa tekoa tämäkin! Kulibalit ovat muuten kovia valehtelemaan. Jos minulla on vihreitä papuja ruokana ja Kulibali tulee käymään, hän nyysii pavut heti kun silmä välttää, sulloo ne hattuunsa ja panee hatun päähänsä. Sitten kun papujen voi alkaa valua hänen naamalleen, hän väittää että se on hikeä. Hei tulisitteko meille syömään vihreitä papuja!”

Pakko puhua

Malilaisten kanssa päätyy joskus holtittomiin keskusteluihin, etenkin jos ryhtyy puheisiin tuntemattomien kanssa. Iloisen valikoimaton sosiaalisuus on tietenkin viehättävää: on kuin jokin vastaansanomaton voima pakottaisi ihmiset puhumaan toisilleen vaikka sitten puuta heinää. Jotkut hölpöttävät niin hysteerisen ilakoivasti, että pääasiallisena tarkoituksena tuntuu olevan metelin ylläpitäminen.

Toisaalta sosiaalisuuspakossa on takuulla paljon rajoittaviakin piirteitä. En ole toistaiseksi nähnyt yhtään malilaista vaisuna tai tuppisuisena – paitsi sotramassa, jossa ei näköjään kuulu jutella kanssamatkustajille.

Valittaminen ei myöskään tunnu kuuluvan asiaan, ellei sitten naurun säestämänä. Myötätuntoisella houkuttelullakaan ei yleensä saa kenestäkään irti mitään negatiivisia mietteitä edes ilmiselvän ikävistä asiantiloista. Miten virkistävää olisi kuulla jokin peräti pottuuntunut kommentti joskus!

Iloista teatteria?

Varsinkin tuttavien kanssa joutuu tarkkaan miettimään, mikä osa ainaisesta hyväntuulisuudesta on suomalaisittain ilmaistuna ”aitoa” ja mikä osa velvollisuudentunnon sanelemaa.

Joskus poden huonoa omaatuntoa, kun minulta taas kerran tullaan hymyssä suin kyselemään vointia, terveydentilaa, vanhempien kuulumisia, viikonlopun sujumista ynnä muuta. Ei voi välttyä vaikutelmalta, että jokin sisäinen yliminä komentaa malilaiset juttelemaan ylitsepursuavan ystävällisesti aina ja kaikkialla ja varsinkin valkoihoisille.

Kylissä ilmiö on tietysti kaikkein päällekäyvin. Miten voikin olla, että nimenomaan kaikkein köyhimmät käyttäytyvät niin hermostuttavan riemukkaasti ja irrottavat makeat naurut mistä vain pystyvät?

Hyvän tuulen salaisuus

Ounastelen, että afrikkalaisten kuulu iloisuus ei ole välttämättä merkki oman osan hyväksymisestä ja yhteisöllisyyden tai jonkin muun kvaliteetin tuomasta perusonnesta vaan sosiaalinen imperatiivi, jota ei voi kiertää vaikka sitten sydän märkänisi.

Tällainen tulkinta tosin kuulostaa hivenen yksioikoiselta ja lisäksi aiheuttaa satunnaiselle länkkärille akuuttia tuskaa ja murentaa mielenrauhaa ylläpitäviä defenssejä. Varmuuden vuoksi siis jätettäköön voimaan sekin vaihtoehto, että jostain kumman syystä täkäläiset jaksavat olla aivan aidosti iloisia.

***

TÄNÄÄN ÄRSYTTI: Pari iltaa takaperin istuimme pitkään terassilla naureskelemassa kaikenlaisille hullunkurisille kokemuksille. Toista tuntia juteltuamme ja kikatettuamme älysimme yhtäkkiä, että naapurissa on valot pois ja että he kaiken järjen mukaan nukkuvat ulkona. Hiljenimme heti, mutta vahinko oli jo tapahtunut. Seuraavana iltana olimme sopineet että naapurin Patrice, joka kerran kiltisti auttoi meitä roudaamaan vesipullolaatikoita, tulisi meille mehua juomaan. Kysyimme sitten häneltä, että kuuluuko juttelumme heille, ja hän vastasi mutkattomasti: "Joo kyllä tosi usein kuuluu! Te täällä vaan vitsailette." Ensin nolotti suunnattomasti, mutta sitten päättelimme Patricen äänensävystä, että metelöinti on täällä paljon normaalimpaa ja hyväksytympää kuin Suomessa. Patrice ei olisi puhunut mekkalastamme tuollaiseen sävyyn, jos se olisi oikeasti ollut häiritsevää ja koko perhe kiristelisi hampaitaan. Kuitenkin päätimme madaltaa volyymiä.

TÄNÄÄN IHASTUTTI: Hotelli Nord-Sudin oivallisessa kirjakaupassa oli huippukiinnostavia kirjoja sekä miellyttävä ja asiansa osaava myyjä. (Ilmeisesti lukutaitoisen paikallisen asiakaskunnan puutteesta johtuu, että parhaat kirjakaupat ovat täällä hotelleissa.) Jutskasimme myyjän kanssa tuoreesta nykyromaanista, jota hän oli parhaillaan lukemassa, ja kahmimme hyllyistä muita jännittäviä opuksia: ”Sahelin naiset: aavikoituminen jokapäiväisessä elämässä”, ”Uskomusten ja symbolien opas: bambarat, dogonit ja fulanit”, ”Bamakon kaupunkirakenne ja tiladynamiikka”, ”Tarinoita malilaisten naisten psykoterapiasta”. Myös myyjää shoppailumme selvästi ihastutti.

6.4.06

HEIDI: Liskoista ja valokuvista

Vireä liskoyhteisö pitää Bamakon kotimme pihaa suvereenisti hallussaan. Kaikkein kuumimpaan aikaan päivästä kun lämpömittarin neula kohoaa yli 40 asteeseen, harmaat ja solakkaraajaiset gekot sekä niitä muhkeammat ja moniväriset liskot vilistävät tusinoittain pystysuoria seiniä ylös ja alas. Tänään yksi violetti-keltainen pömppömahainen lisko ponnisti itsensä maasta puunrungolle ketterällä puolen metrin loikalla - hupsista vain!

Olemme myös tahtomattamme sekä jossain määrin kauhuissamme osallistuneet hyönteisiä syövien liskojemme ruokintaan. Yöllä ulkovalostamme huumaantunut suuri yöperhonen sekä jättimäinen Ainon silmille hyppinyt heinäsirkka päätyivät tänä aamuna arvaamatta gekkojen saaliiksi kun olivat sen verran aamupöllämystyneitä kummallisista öisistä kokemuksistaan. Näytti aika hurjalta kun pikkuinen gekko paineli pitkin pihaa hampaissaan sitä itseään isompi perhonen siivet pystyssä. Tuli vähän mieleen jääpurjehdusestetiikka..

Kuvista on tullut palautetta, kivaa! Ja lisääkin saisi kuulemma laittaa. Ok! Ainon isän digikamera on ollut oiva matkakaveri. KIITOS Ainon isä! Olen tullut omineeksi apparaatin melkein kokonaan (Aino on siihen myös rohkaissut) . Tämän lokimme kuvista voisi muotoilla, että kaikki kuvat paitsi ne joissa poseeraan itse ovat näppäämiäni.

Viime aikoina on kuvia saanut taas syötettyä sivulle. Tiedoksi siis, että kuvia ilmaantuu myös aiempien juttujen lomaan tuonne alle. Kuvia pääsee katsomaan suurempina kun niitä klikkaa.

***

TÄNÄÄN ÄRSYTTI: Ihmiset ovat kipanneet jätteitään joutomaalle talojen väliin kaupungin puutteellisen jätehuollon vuoksi. Meille oli rankka näky, kun lehmäpaimen vei lehmänsä tuollaiselle laittomalle kaatopaikalle lounastamaan. Lehmät syövät mitä löytävät eivätkä kuulemma osaa oikein valikoida. Tarpeeksi monta muovipussia mahassa vie lehmän pian hautaan.

TÄNÄÄN IHASTUTTI: Bongasimme kaupungin keskustassa jalkakäytävän reunalta rivin vakavasti otettavan näköisiä kauppiaita, jotka myivät kierrätettyjä muovipulloja ja lasipurkkeja. Astiat olivat siistejä ja pestyjä, ja näyttivät käyvän hyvin kaupaksi.

Alla olevasta informaatiosta poiketen: kirjoitti Ainon matkakaveri

3.4.06

HEIDI: Hiekanjyviä


Hiekkaa nenässä,
hiekkaa korvissa,
hiekkaa kyynärtaipeissa.
Riisiä syödessä ratinaa hampaissa,
työpapereiden pinnalla pehmeää pölyä.

- Silti salamalla iltahämyssä otettu kuva hämmästyttää..
Sahara on jo täällä?

1.4.06

HEIDI: Prätkällä pääsee


Viiden aikaan illalla Bamakon teilla velloo ruuhka. Keskustasta pois pyrkivat autot, moottoripyorat ja polkupyorat ahtautuvat Nigerjoen ylittavalle kapealle sillalle. Ilma on harmaana karysta ja hiekkapolysta. Hetken verran pakokaasujen seassa vaellettuani alkaa keuhkojani pistaa inhottavasti. Monilla moottoripyorailijoilla nayttaa olevan suun edessa kankainen suojus hengittamista helpottamassa.

Seydou Samake kurvaa sinisella Yamaha-moottoripyorallaan kotimme eteen. Han haluaa taluttaa pyoran turvaan pihallemme, silla pratkat ovat kuulemma nyt niin kuumaa kamaa etta niista saatetaan parkissa varastaa osia varaosamarkkinoiden loputtomaan tarpeeseen.

Moottoripyorat nayttavat vallanneen Bamakon kadut. Tama on tapahtunut sen jalkeen kun viimeksi olin taalla kolme vuotta sitten.

Seydou hankki kaytetyn pyoransa viime vuoden lopulla. Han saasti pienesta toimistotyolaisen palkastaan vuoden verran ja sai kuin saikin tarvittavat rahat, n. 250 euroa kasaan. Kiinasta tuodut, paikan paalla osista koottavat moottoripyorapaketit ovat mullistaneet malilaisten liikkumismahdollisuudet. Yamaha-pyoria on parin kolmen vuoden ajan tuotu maahan ja myyty niin halpaan hintaan, etta valtaosalla keskiluokasta on yht’akkia ollut mahdollisuus hankkia perheelleen vahintaan yksi moottoripyora.

Auto on malilaisesta nakokulmasta lahes mahdoton taloudellinen tavoite. Liikkumista Bamakossa helpottavat vikkelat vihreat pikkubussit, sotramat, mutta niiden reitit eivat kuitenkaan ulotu kaikkialle. Seydounkin oli aiemmin vaikea kulkea toihin kaupungin toiselle laidalle. Polkupyora oli ahkerassa kaytossa, mutta lihasvoimin ankarassa helteessa eteneminen ei oikein napannut Seydoua.

Nyt Seydou uhkuu tyytyvaisyytta. Han voi autella kavereitaan lainaamalla heille pyoraa silloin talloin ja tytotkin kuulemma tykkaavat moottoripyorapojista. Matkat kaupungista kotikylaan onnistuvat milloin vain, ja takapakkarilla voi kuljettaa vaikka sairasta aitia laakariin.

Kylaan vie kuoppainen polku, jonka kulkeminen moottoripyoralla on paljon sujuvampaa ja mukavampaa kuin heittelehtivassa ja kompelossa autossa. Myos Seydoun perhe on mielissaan, silla moottoripyoran omistamien kertoo, etta poika on menestynyt ja etta han on vakaasti matkalla kohti korkeampaa elintasoa.

Ajokortti-, kypara- tai rekisterikilpivaateilla ei malilaisia motoristeja talla hetkella kiusata. Niinpa kuka tahansa voi milloin tahansa hypata pyoran selkaan ja puikkelehtia autojonojen valissa napparasti eteenpain. Teilla saa kuulemma pysytella tarkkana kuin porkkana, ja onnettomuuksia tapahtuu usein.

Bamakon ilmanlaatu on huonontunut merkittavasti motskaribuumin myota. Moottoripyoriin tankataan usein palooljylla jatkettua bensaa, joka palaa huonosti, rikkoo moottorin ja saastuttaa runsaasti. Hengitysilma ja sen laatu ei kuitenkaan ole ainakaan toistaiseksi ollut minkaanlainen yhteiskunnallisen kiinnostuksen aihe. Seydoukaan ei asiasta turhia huoli. Han polkaisee motonsa kayntiin, vetaa syvaan henkea ja kaasuttaa silmat sirrillaan hehkuvalle maantielle.

***

TÄNÄÄN ÄRSYTTI : Lätäkkö, jonka lakkaamatta hikoileva ihminen synnyttää tuolilleen/sohvalleen/sängylleen. Seuranamme täällä kuin oma varjo.

TÄNÄÄN IHASTUTTI: Täkäläinen tapa lopettaa kännykkäpuhelut ennalta-arvaamattomilla hetkillä:
”Ei ongelmaa” /KLIK
”Hieno juttu” /KLIK
”Lähden tästä rukoilemaan” /KLIK

28.3.06

AINO: Matka sen kuin jatkuu


Tiistaina 28.3.2006

Ensi perjantaiksi suunniteltu kotiinpaluu alkoi häämöttää niin uhkaavan lähellä, että meitä kävi ahdistamaan. Ratkaisu: päätimme jäädä tänne vielä pariksi viikoksi. Hankesuunnittelussa onkin ollut työtä paljon enemmän kuin olisimme arvanneet, ja tekee mieli päästä hommassa selkeämpään tulokseen kuin alkuperäiseen paluupäivään mennessä olisi ollut mahdollista. Siispä myös tämä hiekanjyvien sirottelu jatkuu suurin piirtein huhtikuun 13. päivän tienoille.

Nyt olemme lähdössä pariksi päiväksi Karakon kylään, missä Heidi edellisellä Malin-matkallaan vietti paljon aikaa. Kuulumisiin taas reissun jälkeen!

Heidi lisää: Yllä kuvassa aito hankesuunnitteluhetki Togolan perheen työpöydän äärestä. Aino tuottaa tekstiä ja minä yritän helpottaa meidän molempien tukalanhikistä oloa löyhyttämällä viuhkoilla tuulenvirettä kahteen suuntaan. Vaatii muuten jonkinmoista motoriikkaa..

AINO: Vaihteeksi miespuhetta


Maanantai 27.3.2006

Taas luisun vääjäämättä human interest -puolelle, mutta perustelen sitä muodon vuoksi sillä, että ansaitsen vähän lomaa kirjoiteltuani puolen päivää hankesuunnitelman luonnosta.

Juuri kun pääsin harmittelemasta sitä, ettei maalaistätien kanssa oikein pääse nainen naiselle -tasolle, avautui tilaisuus jutskata kaupunkilaismiesten kanssa sinkkuudesta ja naimisissa olosta. Jokin korvaus sentään!

”Célibataire, sans enfants – il n’a rien!”

Keskustelu lähti käyntiin lounaalla, jolla oli läsnä kolme tuttavaa, kaikki 30–40-vuotiaita kaupunkilaismiehiä. Heidi kyseli miesten perheistä, mistä ukkomies 1 innostui ylpeänä esittelemään videota vuoden ikäisestä pojastaan ja ukkomies 2 kertoi, että hänelläkin on yksi poika.

Kun Heidi kysyi kolmannen perheestä, laskeutui ensin hiljaisuus ja sitten ukkomies 2 täräytti: ”Sinkku ja lapseton – hänellä ei ole mitään!”

Minusta kommentti kuulosti aika loukkaavalta, mutta vaikutti siltä, että se oli tarkoitettu vitsiksi. Niinpä jatkaakseni vitsiä ja lohduttaakseni sinkkumiesparkaa naureskelin, että samahan pätee Heidiin ja minuun: meilläkään ei ole niin mitään, ei miestä, ei lapsia.

Se ei kuitenkaan naurattanutkaan ketään vaan tunnelma muuttui laakista. Ukkomies 2 alkoi kauhistuneen näköisenä pahoitella repliikkiään ja toisteli, ettei ollut tarkoitus loukata. Ukkomies 1, yleensä niin rento ja humoristinen, otti juhlallisen ilmeen ja lausui: ”Toivomme, että ilon päivä koittaa teillekin.”

Oli hämmentävää, ettei malilaiseen sinkkumieheen kohdistunut vitsi toiminutkaan, kun länsimainen sinkkunainen koetti omia sen itselleen. En voinut kuin toivoa, etten tullut aiheuttaneeksi arvon herroille suurta tuskaa ajattelemattomalla heitollani.

Järjestetty avioliitto voi sittenkin toimia

Vielä kiinnostavammaksi keskustelu kävi, kun sama asia tuli myöhemmin uudestaan puheeksi. Ilmeisesti jotenkin hälventääkseen tilanteen noloutta ukkomies 1 ryhtyi silloin kertomaan omasta naimisiin menostaan.

Hän kuulemma tuli menneeksi naimisiin juuri sillä hetkellä jona kaikkein vähiten olisi sitä odottanut. Hänen setänsä näet ryhtyi toimiin, katsoi ystävänsä tyttären valmiiksi ja kehotti sukulaispoikaa menemään tämän kanssa naimisiin.

Ukkomies kertoi itsekin hämmästyneen oloisena, että sitten hän vain otti lusikan kauniiseen käteen ja ryhtyi tutustumaan naiseen, jota ei ollut koskaan aiemmin tavannut. Fyysinen ensivaikutelma oli miellyttävä, mutta ajatus sedän järjestämän liiton hyväksymisestä aiheutti kumminkin jonkinasteista vastustusta. Vasta vuoden vaimokandidaattia tapailtuaan ukkomiehemme sai myönnettyä itselleen, että tahtoi naimisiin ja äkkiä.

Minua olisi tietysti kiinnostanut udella kaikkea muutakin: millaista seurusteluaika oli? mikä tässä sedän löytämässä morsiossa oli niin naimisiin pakottavaa? miten elämä muuttui siviilisäädyn muuttumisen myötä? Tuntui kuitenkin siltä, että tämäkin kertomus merkitsi ukkomiehelle jo jonkinlaista avautumista, joten ei tehnyt mieli vaatia enää lisää.

Sitoutumisen aste

Vaikka hyvin tiedän, että monet täkäläisistä miespuolisista tuttavistamme ovat naimisissa, se tahtoo silti välillä jotenkin vain unohtua. He eivät vaikuta perheellisiltä. Ei esimerkiksi tunnu siltä, että he merkittävästi murehtisivat sitä, kuinka paljon työ vie aikaa perheeltä, tai sitten vapaa-aika.

Yhtenä perjantaina kun menimme baariin parin tuttavamiehen kanssa, äkkäsin vasta paikan päällä kummankin nimettömästä sormuksen. Toisen kerran koetimme houkutella tuttavan ottamaan vaimonsa mukaan konserttiin, mutta turhaan.
Näyttää siltä, ettei naimisissa olo merkitse täällä kummoistakaan sitoutumista. Tulee mieleen, että avioliitto rinnastuu yhteisyritykseen tai työkaveruuteen: työt jaetaan järkevästi ja pidetään kohteliaat mutta etäiset välit.

Kuva yllä: Dramane Samake Tafelen kylästä. Juttua kuvittamassa puhtaasti sukupuolensa vuoksi, ei siis ole kukaan yllä mainituista herroista.

AINO: Naisten sankarillinen elämä


Sunnuntai 26.3.2006

Tähän väliin on mahtunut kaikenlaisia urbaanejakin kokemuksia – visiitti Malin toiseksi suurimpaan kaupunkiin Sikassoon sekä demokratian muistopäivän megakonsertti tuhansien bamakolaisteinien seurassa – mutta silti mieleni askartelee yhä maaseutukylien elämänmenon parissa.

Etenkin naisten elämää jaksan hämmästellä. Pitää erikseen muistuttaa mieleen muutama karu fakta heidän olosuhteistaan. Kylien naisten raadannasta tekee minusta vieläkin hurjempaa se, että heistä ylivoimaisesti suurin osa on ympärileikattuja eli heidän sukuelimensä on lapsuudessa silvottu. Monet kärsivät toimenpiteen vuoksi erilaisia kipuja kaiken ikäänsä.

Lapsia naisille syntyy paljon: väestönkasvu Malin maaseudulla on maailman huippuluokkaa, kolmisen prosenttia. Kun tähän lisätään se, etteivät terveyspalvelut toimi optimaalisesti jo maaseudun pitkien etäisyyksienkään tähden, on palattava entistä ymmärtämättömämpänä äimistelemään sitä, miten Gnine, Bodio, Aramata, Lala ja muut Tafelen tädit saattavat olla kaiken aikaa niin perin nauravaisia ja iloisia.

Naisten ilot

Voiko olla niin, että kuuluminen tiiviiseen yhteisöön ja siitä kumpuava perusturvallisuus voittaa mennen tullen kaikki fyysiset kivut ja säryt ja rankan työnteon rasitteet? Olisipa kiinnostavaa kysyä kylien naisilta itseltään, mikä heidän elämässään tuottaa heille iloa ja hyvää mieltä! Epäilen vain, etten saisi kysymykseen kovinkaan havainnollisia vastauksia, ainakaan jos tulkki on miespuolinen.

Olisi tietysti houkutus ajatella, että Tafelen vierailulla kokemamme laulu ja tanssi olisivat naisille sellainen ilonlähde, joka pitää heidät käynnissä arjen kovuuden keskellä.

Vaikuttaa kuitenkin siltä, että naiset suhtautuvat juhliinkin jonkinlaisina velvollisuuksina, jotka pikemminkin haittaavat jokapäiväisen elämän rutiineja. Mitä iloa on tanssia ja laulaa myöhään yöhön, jos seuraavana ja sitä seuraavana päivänä on auttamatta edessä tiukkaa raadantaa 12 tuntia eikä koskaan lomaa?

Olettaisin, että yksi tärkeä seikka kylien naisten elämässä on naisten yhteisö. Kun miehet ja naiset viettävät päivänsä erillään ja aviopuolisoillakin on erilliset makuumajat, tiiveimmät sosiaaliset suhteet solmitaan silloin väistämättä oman sukupuolen edustajien kanssa. Voisin kuvitella, että ystävyksinä, työkavereina ja tuttavina naiset muodostavat keskenään tiheän verkon, jonka varassa jaksavat arkeaan pyörittää.

Sankarit ja yksilöllisyys

En osaa olla ajattelematta sitäkään, mitä tälle kuviolle tekee uuden hankkeemme hahmottumassa oleva tavoite koulia kylien naisista ”sankariyksilöitä”. Ajatuksenamme on rohkaista naisia niin, että he oppisivat pyörittämään oman huushollinsa ohella osuuskuntaa ja tohtisivat kiertää päättäjien pakeilla puhumassa aavikoitumisen ruohonjuuritason seurauksista.

Onko tällainen yksilöllisyys naisille täysin vierasta, rikkooko se heidän sosiaalisia rakennelmiaan?

Rohkeutta hankesuunnitelmiin valaa tosin se, että Sinsiberekään ei ole näyttänyt rikkovan kylissä mitään sen suurempaa, vaikka senkin tavoite – naisten aseman vahvistaminen – on törmäyskurssilla kylien perinteisten arvojen kanssa.

27.3.06

AINO: Turistimaisia välähdyksiä eksoottiseen elämäntapaan




Keskiviikko 22.3.2006

Kylläpä täällä on illalla pimeää! Maistuupa jänskältä tämä vihreä kastike! Miten nämä raatajat jaksavat olla niin hyväntuulisia! Ohhoh kuinka ihmeellinen rytmi tässä tanssissa!

Huomiot jäävät helposti tälle tasolle, kun tekee pikavisiittejä Sinsibere-kyliin. Viikon alussa viivyimme Tafelen kylässä yhden yön yli, mikä auttoi ymmärtämään kylän elämänrytmiä hiukan päivävisiittejä paremmin, mutta silti useimmat asiat sikäläisessä elämänmenossa jäävät näillä keikoilla auttamatta hämärän peittoon.

Kylässä olemisen jalo taito

Se ainakin on käynyt selväksi, että ilman kunnon opasta olisi mahdotonta sompailla kylien äkkiseltään oudoissa sosiaalisissa tilanteissa. Kun hierarkia on vahva, naisten ja miesten roolit tiukasti eriytetyt ja taustaoletukset melkein kaikesta aivan erilaiset kuin itsellä, on koko ajan riski tulla käyttäytyneeksi epäkohteliaasti tai munata itsensä perusteellisesti.

Tafelessa meitä opasti Sekou, joka on itse kylästä kotoisin ja tuntuu hallitsevan meiningin kuin omat taskunsa. Hierarkian kyselemätön kunnioitus, vaatimattomuus ja taito puhua kyläläisille oikealla tavalla tekevät hänestä luonnikkaan oppaan, vaikka aina ei tietysti voikaan olla varma, miten hän esimerkiksi kysymyksemme kääntää.

Äideistä parhain

Sekoun lisäksi mukanamme pysytteli tiiviisti myös kylän animaattori ja isäntämme Dramane Samake, jonka kotona saimme yöpyä. Dramane se vasta luonnikas mies onkin ja hänen kanssaan on helppoa tulla toimeen siksikin, että hän puhuu tarpeeksi ranskaa. Tuliaisiksi tuomaamme Itämeri-kalenteriin hän suhtautui todella innostuneesti, tutki kuvia ja kertasi kuukausien nimiä.

Dramanen läsnäolo toi esiin kaikenlaista kiinnostavaa. Hämmästyin esimerkiksi, kun hän kylää kierrellessämme esitteli kolme eri naista äidikseen. Kyse oli hänen isänsä eri vaimoista, joita kaikkia kutsutaan äidiksi. On kuulemma tärkeää, että kaikki vaimot ovat samanarvoisia eivätkä lapset tee eroa oikean äidin ja muiden välillä – näin ainakin miespuoliset informanttimme asian esittivät.

Nauramme vaimovitseille

Kylissä moniavioisuus on yleistä. Vaimoja voi olla korkeintaan neljä, ja uusien vaimojen ottaminen nostaa miehen statusta ja kertoo vauraudesta. Dramanenkin pihapiirissä hääräsi kaksi emäntää, Satan ja Nantene, sekä seitsenpäinen lapsilauma. Kullakin vaimolla on oma huusholli eli asuinmaja ja keittiömaja.

Vaimot tuntuvat olevan miehille hauskan hauska puheenaihe, ja meidänkin oletetaan yhtyvän nauruun esimerkiksi silloin, kun kyläläiset ryhtyvät naittamaan meitä kylän miehille. Kerran kun hiukan vaisuina kuuntelimme kuinka Dramane, Sekou ja pari muuta miestä juttelivat Dramanen toiveista hankkia kolmas vaimo, Sekou katsoi asiakseen tähdentää meille, että ”tämä on hauskaa ja naurattaa ihmisiä”.

Miehenä miesten joukossa

Vaikka Sinsibere on naishanke ja nimenomaan naisten elinolot kiinnostavat meitä, Tafelessa vietimme suurimman osan ajasta miesten kanssa. Se tuntuu menevän luonnostaan jo siksikin, että miehillä on kylän elämänmenossa paljon enemmän joutoaikaa opastaa vieraita kuin naisilla. Melko räikeältä näyttää se, miten naiset puuhaavat päivät pitkät kotitöiden parissa tai vihannesmaalla, kun taas miehet istuskelevat varjossa ja keittelevät teetä.

Tilannetta tosin tasoittaa hiukan se, että sadekauden aikana syksyllä miehet paiskivat töitä pelloilla viljelemässä ruokahirssiä. Tasoihin naisten kanssa he eivät silti millään pääse.

Paratiisi Saharan laidalla

Sinsibere-kylien naiset tekevät tavallaan kahta työtä: laittavat perheelle ruokaa ja hoitavat kodin sekä lisäksi hankkivat käteistuloja muilla elinkeinoilla. Tafelessa naiset ovat tehneet yhteisen päätöksen lopettaa tulojen hankinta puunhakkuulla, ja kylään on hiljan perustettu Sinsiberen voimin vihannestarha korvaamaan polttopuista saadut tulot. Tarkoitus on, että naiset myyvät viljelemänsä vihannekset torilla.

On jännittävää nähdä, mitä yrityksestä tulee. Löytyykö vihanneksille markkinointikanavat, keksitäänkö kuljetuskeinot, säilyvätkö vihannekset tarpeeksi pitkään? Epävarmuustekijöitä kyllä riittää. Jos Tafelen yritys onnistuu, vihannesbisnestä on tarkoitus laajentaa myös muihin kyliin.

Ainakin ulospäin Tafelen vihannestarha tuntuu toimivan mainiosti. Kylän laitamilla silmään siintää paratiisimaisen vehreä maisema, joka geometrisistä neliöistä puskee sipulia, chiliä, kesäkurpitsaa.

Myöskään naisten motivaatio ei tunnu jättävän toivomisen varaa. Häiritsimme törkeästi muutaman naisen kastelupuuhia uteliailla kysymyksillä ja saimme kuulla, että työ on rankkaa mutta silti monta kertaa mukavampaa kuin puunhakkuu. Joillakin oli jo toinen sato kasvamassa.

Totuuden hetki: tô-puuro

Kylävierailujen yksi hankaluus on syöminen. Vieraanvaraiset kyläläiset panevat automaattisesti pöydän koreaksi kun tulee vieraita, ja pahalta tuntuu jättää tarjottu ruoka syömättä. Jossain määrin vierastuttavaa kumminkin on syödä kylien tarjoomuksia. Ainakin minun piti hivenen tsempata tô-puuron ja okrakastikkeen kanssa.

Systeemihän on se, että ruoka tarjotaan isosta yhteisestä vadista ja syödään suoraan käsin. Miehet ja naiset syövät ruokansa erikseen; me söimme, taas kerran, miesten kanssa. Jossain vaiheessa ruokavati vain ilmestyi keskuuteemme jostain keittiön suunnalta.

Kylien perusruokaa on hirssistä tehty tô-puuro kera joko maapähkinä- tai okrakastikkeen. Joskus poikkeustilanteissa ruokana saattaa olla riisiä ja lihaa, yleensä kanaa.

Tô näyttää suurin piirtein kuorettuneelta kaurapuurolta. Sitä kuuluu kaapaista käteen reilu kourallinen, joka sitten kastetaan kastikkeeseen ja heilautetaan suuhun käsittämättömän taidokkaalla liikkeellä, jota ei ihan heti opi. Isäntämme nauroivat vapautuneesti yrityksilleni ohjastaa pikkuruinen tô-nokare suuta kohti.

Tô ei ehkä näytä suurelta herkulta, mutta se ei ollut yhtään niin pahaa kuin luulin. Maku tuli lähinnä kastikkeesta, joista maapähkinä osoittautui oikein hyväksi ja okrakin vallan ookooksi, vaikka sen vihreä väri ja limainen olomuoto herättikin epäilyksiä. Hampaissa rahiseva hiekka viimeisteli elämyksen.

Meill’ on savannilla nuotiopiiri

Kun ilta pimeni, se tosiaan pimeni. Muutamia tasku- ja öljylamppuja kylässä oli sekä pikku nuotioita, mutta pääosin yö putosi kylän ylle sysimustana.

Pimeän tulon myötä myös naisten raataminen hiukan hellitti. Dramanen pihapiirissä tosin Satan jatkoi hirssin jauhamista pitkälle iltaan, mutta useimmat kylän naiset alkoivat hiljakseen valua Sinsibere-yhdistyksen puheenjohtajan Bodio Kulibalin luokse iltanuotiolle.

Tämä oli meidän tilaisuutemme vihdoin päästä puheisiin naisten kanssa. Tilanne tosin vaikutti oudolta, sillä nuotion loimu ei riittänyt valaisemaan naisten kasvoja emmekä tienneet, kenen kanssa puhuimme. Omat valkonaamamme tietysti loistivat pimeydessä kirkkaasti.

Naisille kuuluu hyvää

Naisten Sinsibere-kuulumiset olivat innostavia: he hehkuttivat, miten loistavasti vihannesten viljely sujuu, onnittelivat itseään päätöksestä lopettaa puunhakkuu ja esittivät ponnekkaan toiveen, että hyvin käyntiin lähtenyt toiminta jatkuisi. Näihin puheisiin vaikutti tietysti se, että meihin suhtauduttiin siunauksellisen hankkeen rahoittajina, mutta uskoisin että puheissa oli totuutta enemmän kuin siteeksi.

Kiintoisasti naiset myös hahmottelivat elämäntapansa ja ympäristönsä muutoksia. Heidän mielestään elämä on vanhoista ajoista helpottunut varsinkin uusien kulkuvälineiden myötä, mutta toisaalta elinympäristö on muuttunut karummaksi. Puita on vähemmän, kuumuus on tukahduttavampaa ja tuulta on sen verran enemmän, että on pitänyt rakentaa erillisiä tuulensuojia.

Eläimetkin ovat savannilta kadonneet. 95-vuotias Bodio Kulibali muisti, että hänen aikanaan seudulla eli vielä kirahveja, leijonia ja panttereita, joita nykyään ei löydä koko Malista. Metsästys, kuivuus ja väestönkasvu lienevät kadon syynä.

Afrikkalainen pajupilli

Kun oli tarpeeksi puhuttu vakavia, alkoi laulu ja tanssi. Naiset lauloivat afrikkalaisesti oikuttelevia melodioita väkevällä rintaäänellä ja vaativat meitä taputtamaan ja tanssimaan mukana. Mieluusti olisin niin tehnyt, mutta en onneton saanut mutkikkaasta rytmistä mitään tolkkua!

Sen sijaan toisin päin homma toimi oivallisesti. Naiset pyysivät meitä laulamaan suomalaisen laulun, toisen ja kolmannen ja taputtivat mojovat rytmit tukutukulampaille, sinillepunasille ruusunkukille ja pajupillille. Jonkinlaista kommunikaatiota kai tämäkin?


1. Kuva: Dramanin perheen naisia hirssin käsittelyhommissa. Setou Kuruma ja Maramo Sako
2. Kuva : Tanssit kaasulampun ympärillä

22.3.06

HEIDI : Animaattorit väkevät ratkaisut näkevät


Toisen kerroksen korkeudella olevan kattohuoneen täyttää vilkas puheensorina. Sisällä parinkymmenen ihmisen joukko on kerääntynyt kahden pöydän ympärille. Ensimmäisessä pöydässä istuu naisia, joiden päässä keikkuvat kirjavat huivit heidän nyökkäilyjensä tahdissa keskustelun edetessä. Taaemmassa pöydässä miehet kumartuvat eteenpäin kuullakseen paremmin mitä muut sanovat. Myös tässä porukassa monen pää on peitetty. Pipo kuulemma lämmittää kylmällä säällä ja viilentää kuumalla.

Meneillään on Sinsibere-hankkeen keskeisimpien toimijoiden kokoontuminen. Jokaisesta kahdeksasta hankekylästä on aamuvarhaisella lahtenyt kaupunkiin yksi nainen ja yksi mies. He ovat omien kyliensä animaattorit eli Sinsibere-ryhmien toimintaa kylätasolla ohjaavat henkilöt.

Malissa lähes jokainen kylä on nimennyt asukkaidensa keskuudesta itselleen miespuolisen animaattorin joka hoitaa kylän ulkosuhteita. Hän on henkilö, jonka kanssa hoidetaan esimerkiksi kehityshankkeiden toteutukseen liittyviä asioita. Sinsibere-hankkeen myötä haluttiin kyliin identifioida myös naispuolinen animaattori, jonka vastuulla on kylän naisryhmän vetäminen. Uudet animaattorit ovat hoitaneet tehtävänsä hyvin, mikä on kohottanut myös naisryhmien itsetuntoa.

Kokoontumisen aamupäivä on vietetty vaihdellen kokemuksia menneen neljän vuoden aikana Sinsibere-hankkeessa kohdatuista onnistumisista ja epäonnistumisista. Meille käy selväksi, että istutettuja puita on jäänyt heikohkosti henkiin, mutta säästökassat ja pienbisnestaidot ovat karttuneet rutkasti. Yksi kylä on lopettanut puun myynnin kokonaan, mikä on hieno asia.

Lounaaksi nautitun riisin ja maapähkinäkastikkeen jälkeen jaamme osallistujat ryhmiin ja esitämme heille kysymyksiä tulevaan hankkeeseen liittyen. Malin maaseudulla miesten ja naisten roolit ja tehtävät eroavat toisistaan hyvin paljon, minkä vuoksi tuntuu järkevältä erottaa heidät omiin ryhmiinsä. Ryhmäkeskustelun tavoitteena on, etta vähän hiljaisemmillakin animaattoreilla olisi mahdollisuus saada äänensä kuluviin ja etta suhteellisen lyhyessa ajassa voisimme saada paljon tietoa tulevan hankkeen hyodynsaajien mielipiteista, ehdotuksista ja ongelmista.

Ryhmissa innostutaan pohtimaan erityisesti kateistuloelinkeinojen kehittamista.

Naisten poydasta kuultua:

”Jos saisimme hankittua verkkoaidan yhteisen vihannesmaan ymparille, voisimme tosissamme yrittaa parjata ilman polttopuun myyntia. Nyt kay liian usein niin, etta lampaat loytavat oksista tehdysta aidasta aukon josta puikahtaa sisaan. On hirveaa kun viikkokausien viljelytyo on hetkessa mennytta.”

”Vihannesten ja karitevoin kuljetukseen pitaisi keksia jokin ratkaisu. Jalan on raskasta kavella pitka matka torille ja busseja menee hyvin harvoin. Yhteisilla aasikarryilla voisimme vieda itse voita, sipuleita ja salaattia torille, kyytiin mahtuisi usean ihmisen tuotteet kerralla.”

”Haluaisimme oppia sailomaan tuotteita paremmin, kuivaaminen ainakin onnistuisi hyvin auringossa. Kaupungissa on alettu kiinnostua kuivatuista mangoista. Eiko olisikin hienoa jos niita voitaisiin syoda ympari vuoden eika vain maalis-toukokuussa niin kuin nyt.”

Naapuripoydassa miehet pohtivat kaupankaynnin haastavuutta: Ongelmallista on, etta maaseutukylien toreille saapuvat kaupunkien tukkuostajat sopivat etukateen keskenaan hinnan jonka tietysta tuotteesta maksavat. Taman jalkeen myyjapuolella ei ole mitaan keinoja paattaa tuotteidensa hinnasta vaan he joutuvat myymaan kalansa, hirssinsa ja kanansa tuotantokustannuksia hipoen. Animaattorit ideoivatkin, etta heidan tulisi perustaa usean kylan laajuinen yhdistys joka maarittaisi tuotteiden myyntihinnan yhdessa ja pitaisi siita kiinni.

Päivän tarkoituksena oli toteuttaa hankesuunnittelua osallistavalla lähestymistavalla. Osallistaminen tarkoittaa sitä, että hankkeen suunnitteluun ja toteutukseen otetaan mukaan ne ihmiset, joiden lopulta olisi tarkoitus hankkeesta hyötyä. Kehitysyhteistyön historia on surullisen kuuluisa siitä, että erilaisia koneita, koulutuksia ja toimintamalleja on tuotu pohjoisen maista etelään suoraan, keskustelematta paikallisen väestön kanssa toiminnan sopivuudesta paikalliseen ympäristöön tai kysymättä heidän näkemyksiään alueen kehittämisestä. Seurauksena on ollut kasapäin hukkaanheitettyjä varoja ja ponnistuksia, kun hankkeen loputtua tehdas on jäänyt tyhjilleen varaosien puutteessa tai tietyn koulutuksen saaneille ihmisille ei ole löytynyt työtä.

Yritämme siis välttää noita historian näkyviksi tekemiä karikoita. Näyttää siltä, että nykyisessä Sinsibere-hankkeessa on onnistuttu luomaan hedelmällisiä toimintamalleja, joilla kehitetään kylissä jo aiemmin osattuja taitoja ja joissa toimintaa ohjaavat suurelta osin naiset itse.

Nappasimme kadulla Sinsibere-vaestamme yhteiskuvan jonka yritamme saada nakyviin taman tekstin ylle. Siina on eturivissa hankehenkilokuntaa MFC:n puolelta: Bagayoko, Ami, Sekou, Oona ja tyttarensa Sira. Takarivin valkonaamat olemme me ja hollantilainen harjoittelija Janneke. Muut ovat animaattoreita: Nianakoro, Kajatu, Wassa, Tiekoro, Salif, Mainmouna, Zoumana, Koyan, Bamoussa, Diaratou, Koniba, Daraman, Tama ja Mariam.

19.3.06

AINO: Mitä köyhyys on?


Lauantai 18.3.2006

Tuli puheeksi afrikkalaisten tapa pyytää länsimaisilta vierailta kännykän kaltaisia lahjoja. Joskus kysymykset ovat siekailemattoman avoimia, toistaiseksi ainakin täällä pikemminkin epäsuoria: on kyllä niin hankalaa kun ei ole kännykkää...

Mietimme, mistä tapa johtuu: osittain varmaan afrikkalaisesta jakamisen kulttuurista mutta epäilemättä myös siitä, ettei täkäläisillä ole tarkkaa käsitystä siitä, kuinka rikkaita me suhteellisesti ottaen olemme. Heidän silmissään voi hyvin näyttää siltä, että me voisimme saman tien lahjoittaa kännykät vaikka kaikille tuttavillemme.

Köyhyyden konkretia

Mutta eikö sama toimi myös toisin päin: kuinka tarkka käsitys meillä on siitä, mitä köyhyys merkitsee?

Bamakossa köyhyyden konkretia tulee vastaan esimerkiksi jokaikisessä hedelmäkojussa: kun koetan maksaa 250 frangin eli vajaan 50 sentin banaanitertun 500 frangin kolikolla, myyjä joutuu tavallisesti tekemään lähikojuissa pienen kierroksen ennen kuin saa vaihdettua tarvittavan kolikon. Nähtävästi kaupustelusta päivän mittaan kertyvät lantit menevät saman tien kädestä suuhun, eikä vaihtorahaa kerta kaikkiaan jää varalla pidettäväksi.

Kylissä käytävän pienkaupan volyymi taas on sitä luokkaa, että savukkeita, makeisia ja liemikuutioita myydään yksi kerrallaan.

Kaupungin koulutetut, työtä tekevät ihmiset kohtaavat köyhyyden hieman toisella tasolla: kun kännykkä menee rikki, saattaa mennä vuosi ennen kuin on varaa ostaa uusi.Useilla ei myöskään ole varaa polkupyörään saati mopoon tai autoon, mikä tekee kaupungissa liikkumisen hyvin vaikeaksi.

Kultakausi ja velkakriisi

Afrikka ei ole aina ollut köyhä. Malin vanhojen kuningaskuntien rikkauksista kerrotaan tarunomaisia juttuja, kuuluisimpana Kankan Moussan visiitti Kairon sulttaanin luokse vuonna 1324. Mahtavan hallitsijan mukana kulki 60 000 hengen saattue, joista jokaisella oli mukanaan kultaharkko. Lahjoja tuli kylvettyä kaupunkiin niin paljon, että kullan arvo romahti Egyptissä kymmeneksi vuodeksi.

Tämän päivän Afrikan köyhyyteen voidaan tietysti osoittaa monia makrotason syitä: siirtomaa-aika jätti syvät jäljet, ja 70-luvun lainabuumista alkunsa saanut velkakriisi lisäsi riippuvuutta länsimaista. Kehitysapuakin on moitittu paikallisten ihmisten passivoinnista ja sitä kautta taloudellisen kehityksen jarruttamisesta. Köyhyyden syysuhteet on kuitenkin yllättävän monisyisiä, ja keskustelu esimerkiksi siirtomaa-ajan vaikutuksista jatkuu.

Köyhät, rikkaat ja ympäristö

Yhtään vähemmän monimutkainen ei ole kysymys köyhyyden ja ympäristökysymysten välisistä suhteista. Sitä joutuu Bamakossa ja Sinsibere-kylissä jatkuvasti pohtimaan: missä mielessä ympäristöä uhkaavat maaseudun köyhät, missä mielessä taas kaupungin kuluttajat?

Laajasti ottaen köyhyys kai olisi ympäristön kannalta parempi vaihtoehto kuin vauraus, koska köyhät kuluttavat luonnonvaroja vähemmän kuin rikkaat. Sinsibere-kylien asukkailla ei ole mahdollisuuksia kuluttaa yhtä paljon kuin Bamakon keskiluokalla, joka ajaa mopolla, ostaa hedelmät muovipusseissa eikä säästele veden kanssa.

Toisaalta väestön volyymi muuttaa tilannetta jonkin verran, sillä köyhillä alueilla väestönkasvu on nopeampaa kuin rikkailla. Malin väestönkasvu on maailman korkeimpia, mikä lisää ympäristöön kohdistuvaa painetta jatkuvasti.

Tietämättömyys on ympäristöuhka

Monissa tapauksissa köyhyys voi olla ympäristöongelmien suoranainen syy. Kun elannon hankkiminen on epävarmaa, ympäristöaspektit eivät voi olla kovin korkea prioriteetti.

Vielä suurempi uhka lienee kuitenkin tietämättömyys, joka usein yhdistyy köyhyyteen. Kouluttamattomat, lukutaidottomat ihmiset eivät kykene hahmottamaan oman toimintansa ja ympäristön välisiä yhteyksiä. Esimerkiksi täkäläiset maanviljelijät saattavat kylvää pelloilleen vaarallisia, länsimaista dumpattuja tuholaismyrkkyjä, kun eivät tiedä niiden vaaroista.

Joskus argumentoidaan, että vain rikkailla on varaa ympäristötietoisuuteen. Siinä mielessä voi piillä mahdollisuuksiakin siinä, että bamakolaiset vaurastuvat: ehkä he keksivät länsimaalaisia nopeammin kestämättömän kulutuksen riskit. Tosin toistaiseksi ei ehkä aivan siltä vaikuta kaupungissa, jossa ilma on saasteista sakeaa ja muovipussit pyöriskelevät jaloissa.

Mitä taas köyhiin tulee, ainakin Sinsibere-kylien kokemukset lietsovat jonkin sortin optimismia: ympäristökoulutuksella ja käytännön esimerkeillä on saatu siellä aikaan aitoja asennemuutoksia. Uuden hankkeen suunnitelmissa onkin vilahdellut mahdollisuus pistää kylien naiset välittämään kaupunkilaissiskoilleen kokemuksiaan elämäntavan ja ympäristön välisestä suhteesta.