28.3.06

AINO: Matka sen kuin jatkuu


Tiistaina 28.3.2006

Ensi perjantaiksi suunniteltu kotiinpaluu alkoi häämöttää niin uhkaavan lähellä, että meitä kävi ahdistamaan. Ratkaisu: päätimme jäädä tänne vielä pariksi viikoksi. Hankesuunnittelussa onkin ollut työtä paljon enemmän kuin olisimme arvanneet, ja tekee mieli päästä hommassa selkeämpään tulokseen kuin alkuperäiseen paluupäivään mennessä olisi ollut mahdollista. Siispä myös tämä hiekanjyvien sirottelu jatkuu suurin piirtein huhtikuun 13. päivän tienoille.

Nyt olemme lähdössä pariksi päiväksi Karakon kylään, missä Heidi edellisellä Malin-matkallaan vietti paljon aikaa. Kuulumisiin taas reissun jälkeen!

Heidi lisää: Yllä kuvassa aito hankesuunnitteluhetki Togolan perheen työpöydän äärestä. Aino tuottaa tekstiä ja minä yritän helpottaa meidän molempien tukalanhikistä oloa löyhyttämällä viuhkoilla tuulenvirettä kahteen suuntaan. Vaatii muuten jonkinmoista motoriikkaa..

AINO: Vaihteeksi miespuhetta


Maanantai 27.3.2006

Taas luisun vääjäämättä human interest -puolelle, mutta perustelen sitä muodon vuoksi sillä, että ansaitsen vähän lomaa kirjoiteltuani puolen päivää hankesuunnitelman luonnosta.

Juuri kun pääsin harmittelemasta sitä, ettei maalaistätien kanssa oikein pääse nainen naiselle -tasolle, avautui tilaisuus jutskata kaupunkilaismiesten kanssa sinkkuudesta ja naimisissa olosta. Jokin korvaus sentään!

”Célibataire, sans enfants – il n’a rien!”

Keskustelu lähti käyntiin lounaalla, jolla oli läsnä kolme tuttavaa, kaikki 30–40-vuotiaita kaupunkilaismiehiä. Heidi kyseli miesten perheistä, mistä ukkomies 1 innostui ylpeänä esittelemään videota vuoden ikäisestä pojastaan ja ukkomies 2 kertoi, että hänelläkin on yksi poika.

Kun Heidi kysyi kolmannen perheestä, laskeutui ensin hiljaisuus ja sitten ukkomies 2 täräytti: ”Sinkku ja lapseton – hänellä ei ole mitään!”

Minusta kommentti kuulosti aika loukkaavalta, mutta vaikutti siltä, että se oli tarkoitettu vitsiksi. Niinpä jatkaakseni vitsiä ja lohduttaakseni sinkkumiesparkaa naureskelin, että samahan pätee Heidiin ja minuun: meilläkään ei ole niin mitään, ei miestä, ei lapsia.

Se ei kuitenkaan naurattanutkaan ketään vaan tunnelma muuttui laakista. Ukkomies 2 alkoi kauhistuneen näköisenä pahoitella repliikkiään ja toisteli, ettei ollut tarkoitus loukata. Ukkomies 1, yleensä niin rento ja humoristinen, otti juhlallisen ilmeen ja lausui: ”Toivomme, että ilon päivä koittaa teillekin.”

Oli hämmentävää, ettei malilaiseen sinkkumieheen kohdistunut vitsi toiminutkaan, kun länsimainen sinkkunainen koetti omia sen itselleen. En voinut kuin toivoa, etten tullut aiheuttaneeksi arvon herroille suurta tuskaa ajattelemattomalla heitollani.

Järjestetty avioliitto voi sittenkin toimia

Vielä kiinnostavammaksi keskustelu kävi, kun sama asia tuli myöhemmin uudestaan puheeksi. Ilmeisesti jotenkin hälventääkseen tilanteen noloutta ukkomies 1 ryhtyi silloin kertomaan omasta naimisiin menostaan.

Hän kuulemma tuli menneeksi naimisiin juuri sillä hetkellä jona kaikkein vähiten olisi sitä odottanut. Hänen setänsä näet ryhtyi toimiin, katsoi ystävänsä tyttären valmiiksi ja kehotti sukulaispoikaa menemään tämän kanssa naimisiin.

Ukkomies kertoi itsekin hämmästyneen oloisena, että sitten hän vain otti lusikan kauniiseen käteen ja ryhtyi tutustumaan naiseen, jota ei ollut koskaan aiemmin tavannut. Fyysinen ensivaikutelma oli miellyttävä, mutta ajatus sedän järjestämän liiton hyväksymisestä aiheutti kumminkin jonkinasteista vastustusta. Vasta vuoden vaimokandidaattia tapailtuaan ukkomiehemme sai myönnettyä itselleen, että tahtoi naimisiin ja äkkiä.

Minua olisi tietysti kiinnostanut udella kaikkea muutakin: millaista seurusteluaika oli? mikä tässä sedän löytämässä morsiossa oli niin naimisiin pakottavaa? miten elämä muuttui siviilisäädyn muuttumisen myötä? Tuntui kuitenkin siltä, että tämäkin kertomus merkitsi ukkomiehelle jo jonkinlaista avautumista, joten ei tehnyt mieli vaatia enää lisää.

Sitoutumisen aste

Vaikka hyvin tiedän, että monet täkäläisistä miespuolisista tuttavistamme ovat naimisissa, se tahtoo silti välillä jotenkin vain unohtua. He eivät vaikuta perheellisiltä. Ei esimerkiksi tunnu siltä, että he merkittävästi murehtisivat sitä, kuinka paljon työ vie aikaa perheeltä, tai sitten vapaa-aika.

Yhtenä perjantaina kun menimme baariin parin tuttavamiehen kanssa, äkkäsin vasta paikan päällä kummankin nimettömästä sormuksen. Toisen kerran koetimme houkutella tuttavan ottamaan vaimonsa mukaan konserttiin, mutta turhaan.
Näyttää siltä, ettei naimisissa olo merkitse täällä kummoistakaan sitoutumista. Tulee mieleen, että avioliitto rinnastuu yhteisyritykseen tai työkaveruuteen: työt jaetaan järkevästi ja pidetään kohteliaat mutta etäiset välit.

Kuva yllä: Dramane Samake Tafelen kylästä. Juttua kuvittamassa puhtaasti sukupuolensa vuoksi, ei siis ole kukaan yllä mainituista herroista.

AINO: Naisten sankarillinen elämä


Sunnuntai 26.3.2006

Tähän väliin on mahtunut kaikenlaisia urbaanejakin kokemuksia – visiitti Malin toiseksi suurimpaan kaupunkiin Sikassoon sekä demokratian muistopäivän megakonsertti tuhansien bamakolaisteinien seurassa – mutta silti mieleni askartelee yhä maaseutukylien elämänmenon parissa.

Etenkin naisten elämää jaksan hämmästellä. Pitää erikseen muistuttaa mieleen muutama karu fakta heidän olosuhteistaan. Kylien naisten raadannasta tekee minusta vieläkin hurjempaa se, että heistä ylivoimaisesti suurin osa on ympärileikattuja eli heidän sukuelimensä on lapsuudessa silvottu. Monet kärsivät toimenpiteen vuoksi erilaisia kipuja kaiken ikäänsä.

Lapsia naisille syntyy paljon: väestönkasvu Malin maaseudulla on maailman huippuluokkaa, kolmisen prosenttia. Kun tähän lisätään se, etteivät terveyspalvelut toimi optimaalisesti jo maaseudun pitkien etäisyyksienkään tähden, on palattava entistä ymmärtämättömämpänä äimistelemään sitä, miten Gnine, Bodio, Aramata, Lala ja muut Tafelen tädit saattavat olla kaiken aikaa niin perin nauravaisia ja iloisia.

Naisten ilot

Voiko olla niin, että kuuluminen tiiviiseen yhteisöön ja siitä kumpuava perusturvallisuus voittaa mennen tullen kaikki fyysiset kivut ja säryt ja rankan työnteon rasitteet? Olisipa kiinnostavaa kysyä kylien naisilta itseltään, mikä heidän elämässään tuottaa heille iloa ja hyvää mieltä! Epäilen vain, etten saisi kysymykseen kovinkaan havainnollisia vastauksia, ainakaan jos tulkki on miespuolinen.

Olisi tietysti houkutus ajatella, että Tafelen vierailulla kokemamme laulu ja tanssi olisivat naisille sellainen ilonlähde, joka pitää heidät käynnissä arjen kovuuden keskellä.

Vaikuttaa kuitenkin siltä, että naiset suhtautuvat juhliinkin jonkinlaisina velvollisuuksina, jotka pikemminkin haittaavat jokapäiväisen elämän rutiineja. Mitä iloa on tanssia ja laulaa myöhään yöhön, jos seuraavana ja sitä seuraavana päivänä on auttamatta edessä tiukkaa raadantaa 12 tuntia eikä koskaan lomaa?

Olettaisin, että yksi tärkeä seikka kylien naisten elämässä on naisten yhteisö. Kun miehet ja naiset viettävät päivänsä erillään ja aviopuolisoillakin on erilliset makuumajat, tiiveimmät sosiaaliset suhteet solmitaan silloin väistämättä oman sukupuolen edustajien kanssa. Voisin kuvitella, että ystävyksinä, työkavereina ja tuttavina naiset muodostavat keskenään tiheän verkon, jonka varassa jaksavat arkeaan pyörittää.

Sankarit ja yksilöllisyys

En osaa olla ajattelematta sitäkään, mitä tälle kuviolle tekee uuden hankkeemme hahmottumassa oleva tavoite koulia kylien naisista ”sankariyksilöitä”. Ajatuksenamme on rohkaista naisia niin, että he oppisivat pyörittämään oman huushollinsa ohella osuuskuntaa ja tohtisivat kiertää päättäjien pakeilla puhumassa aavikoitumisen ruohonjuuritason seurauksista.

Onko tällainen yksilöllisyys naisille täysin vierasta, rikkooko se heidän sosiaalisia rakennelmiaan?

Rohkeutta hankesuunnitelmiin valaa tosin se, että Sinsiberekään ei ole näyttänyt rikkovan kylissä mitään sen suurempaa, vaikka senkin tavoite – naisten aseman vahvistaminen – on törmäyskurssilla kylien perinteisten arvojen kanssa.

27.3.06

AINO: Turistimaisia välähdyksiä eksoottiseen elämäntapaan




Keskiviikko 22.3.2006

Kylläpä täällä on illalla pimeää! Maistuupa jänskältä tämä vihreä kastike! Miten nämä raatajat jaksavat olla niin hyväntuulisia! Ohhoh kuinka ihmeellinen rytmi tässä tanssissa!

Huomiot jäävät helposti tälle tasolle, kun tekee pikavisiittejä Sinsibere-kyliin. Viikon alussa viivyimme Tafelen kylässä yhden yön yli, mikä auttoi ymmärtämään kylän elämänrytmiä hiukan päivävisiittejä paremmin, mutta silti useimmat asiat sikäläisessä elämänmenossa jäävät näillä keikoilla auttamatta hämärän peittoon.

Kylässä olemisen jalo taito

Se ainakin on käynyt selväksi, että ilman kunnon opasta olisi mahdotonta sompailla kylien äkkiseltään oudoissa sosiaalisissa tilanteissa. Kun hierarkia on vahva, naisten ja miesten roolit tiukasti eriytetyt ja taustaoletukset melkein kaikesta aivan erilaiset kuin itsellä, on koko ajan riski tulla käyttäytyneeksi epäkohteliaasti tai munata itsensä perusteellisesti.

Tafelessa meitä opasti Sekou, joka on itse kylästä kotoisin ja tuntuu hallitsevan meiningin kuin omat taskunsa. Hierarkian kyselemätön kunnioitus, vaatimattomuus ja taito puhua kyläläisille oikealla tavalla tekevät hänestä luonnikkaan oppaan, vaikka aina ei tietysti voikaan olla varma, miten hän esimerkiksi kysymyksemme kääntää.

Äideistä parhain

Sekoun lisäksi mukanamme pysytteli tiiviisti myös kylän animaattori ja isäntämme Dramane Samake, jonka kotona saimme yöpyä. Dramane se vasta luonnikas mies onkin ja hänen kanssaan on helppoa tulla toimeen siksikin, että hän puhuu tarpeeksi ranskaa. Tuliaisiksi tuomaamme Itämeri-kalenteriin hän suhtautui todella innostuneesti, tutki kuvia ja kertasi kuukausien nimiä.

Dramanen läsnäolo toi esiin kaikenlaista kiinnostavaa. Hämmästyin esimerkiksi, kun hän kylää kierrellessämme esitteli kolme eri naista äidikseen. Kyse oli hänen isänsä eri vaimoista, joita kaikkia kutsutaan äidiksi. On kuulemma tärkeää, että kaikki vaimot ovat samanarvoisia eivätkä lapset tee eroa oikean äidin ja muiden välillä – näin ainakin miespuoliset informanttimme asian esittivät.

Nauramme vaimovitseille

Kylissä moniavioisuus on yleistä. Vaimoja voi olla korkeintaan neljä, ja uusien vaimojen ottaminen nostaa miehen statusta ja kertoo vauraudesta. Dramanenkin pihapiirissä hääräsi kaksi emäntää, Satan ja Nantene, sekä seitsenpäinen lapsilauma. Kullakin vaimolla on oma huusholli eli asuinmaja ja keittiömaja.

Vaimot tuntuvat olevan miehille hauskan hauska puheenaihe, ja meidänkin oletetaan yhtyvän nauruun esimerkiksi silloin, kun kyläläiset ryhtyvät naittamaan meitä kylän miehille. Kerran kun hiukan vaisuina kuuntelimme kuinka Dramane, Sekou ja pari muuta miestä juttelivat Dramanen toiveista hankkia kolmas vaimo, Sekou katsoi asiakseen tähdentää meille, että ”tämä on hauskaa ja naurattaa ihmisiä”.

Miehenä miesten joukossa

Vaikka Sinsibere on naishanke ja nimenomaan naisten elinolot kiinnostavat meitä, Tafelessa vietimme suurimman osan ajasta miesten kanssa. Se tuntuu menevän luonnostaan jo siksikin, että miehillä on kylän elämänmenossa paljon enemmän joutoaikaa opastaa vieraita kuin naisilla. Melko räikeältä näyttää se, miten naiset puuhaavat päivät pitkät kotitöiden parissa tai vihannesmaalla, kun taas miehet istuskelevat varjossa ja keittelevät teetä.

Tilannetta tosin tasoittaa hiukan se, että sadekauden aikana syksyllä miehet paiskivat töitä pelloilla viljelemässä ruokahirssiä. Tasoihin naisten kanssa he eivät silti millään pääse.

Paratiisi Saharan laidalla

Sinsibere-kylien naiset tekevät tavallaan kahta työtä: laittavat perheelle ruokaa ja hoitavat kodin sekä lisäksi hankkivat käteistuloja muilla elinkeinoilla. Tafelessa naiset ovat tehneet yhteisen päätöksen lopettaa tulojen hankinta puunhakkuulla, ja kylään on hiljan perustettu Sinsiberen voimin vihannestarha korvaamaan polttopuista saadut tulot. Tarkoitus on, että naiset myyvät viljelemänsä vihannekset torilla.

On jännittävää nähdä, mitä yrityksestä tulee. Löytyykö vihanneksille markkinointikanavat, keksitäänkö kuljetuskeinot, säilyvätkö vihannekset tarpeeksi pitkään? Epävarmuustekijöitä kyllä riittää. Jos Tafelen yritys onnistuu, vihannesbisnestä on tarkoitus laajentaa myös muihin kyliin.

Ainakin ulospäin Tafelen vihannestarha tuntuu toimivan mainiosti. Kylän laitamilla silmään siintää paratiisimaisen vehreä maisema, joka geometrisistä neliöistä puskee sipulia, chiliä, kesäkurpitsaa.

Myöskään naisten motivaatio ei tunnu jättävän toivomisen varaa. Häiritsimme törkeästi muutaman naisen kastelupuuhia uteliailla kysymyksillä ja saimme kuulla, että työ on rankkaa mutta silti monta kertaa mukavampaa kuin puunhakkuu. Joillakin oli jo toinen sato kasvamassa.

Totuuden hetki: tô-puuro

Kylävierailujen yksi hankaluus on syöminen. Vieraanvaraiset kyläläiset panevat automaattisesti pöydän koreaksi kun tulee vieraita, ja pahalta tuntuu jättää tarjottu ruoka syömättä. Jossain määrin vierastuttavaa kumminkin on syödä kylien tarjoomuksia. Ainakin minun piti hivenen tsempata tô-puuron ja okrakastikkeen kanssa.

Systeemihän on se, että ruoka tarjotaan isosta yhteisestä vadista ja syödään suoraan käsin. Miehet ja naiset syövät ruokansa erikseen; me söimme, taas kerran, miesten kanssa. Jossain vaiheessa ruokavati vain ilmestyi keskuuteemme jostain keittiön suunnalta.

Kylien perusruokaa on hirssistä tehty tô-puuro kera joko maapähkinä- tai okrakastikkeen. Joskus poikkeustilanteissa ruokana saattaa olla riisiä ja lihaa, yleensä kanaa.

Tô näyttää suurin piirtein kuorettuneelta kaurapuurolta. Sitä kuuluu kaapaista käteen reilu kourallinen, joka sitten kastetaan kastikkeeseen ja heilautetaan suuhun käsittämättömän taidokkaalla liikkeellä, jota ei ihan heti opi. Isäntämme nauroivat vapautuneesti yrityksilleni ohjastaa pikkuruinen tô-nokare suuta kohti.

Tô ei ehkä näytä suurelta herkulta, mutta se ei ollut yhtään niin pahaa kuin luulin. Maku tuli lähinnä kastikkeesta, joista maapähkinä osoittautui oikein hyväksi ja okrakin vallan ookooksi, vaikka sen vihreä väri ja limainen olomuoto herättikin epäilyksiä. Hampaissa rahiseva hiekka viimeisteli elämyksen.

Meill’ on savannilla nuotiopiiri

Kun ilta pimeni, se tosiaan pimeni. Muutamia tasku- ja öljylamppuja kylässä oli sekä pikku nuotioita, mutta pääosin yö putosi kylän ylle sysimustana.

Pimeän tulon myötä myös naisten raataminen hiukan hellitti. Dramanen pihapiirissä tosin Satan jatkoi hirssin jauhamista pitkälle iltaan, mutta useimmat kylän naiset alkoivat hiljakseen valua Sinsibere-yhdistyksen puheenjohtajan Bodio Kulibalin luokse iltanuotiolle.

Tämä oli meidän tilaisuutemme vihdoin päästä puheisiin naisten kanssa. Tilanne tosin vaikutti oudolta, sillä nuotion loimu ei riittänyt valaisemaan naisten kasvoja emmekä tienneet, kenen kanssa puhuimme. Omat valkonaamamme tietysti loistivat pimeydessä kirkkaasti.

Naisille kuuluu hyvää

Naisten Sinsibere-kuulumiset olivat innostavia: he hehkuttivat, miten loistavasti vihannesten viljely sujuu, onnittelivat itseään päätöksestä lopettaa puunhakkuu ja esittivät ponnekkaan toiveen, että hyvin käyntiin lähtenyt toiminta jatkuisi. Näihin puheisiin vaikutti tietysti se, että meihin suhtauduttiin siunauksellisen hankkeen rahoittajina, mutta uskoisin että puheissa oli totuutta enemmän kuin siteeksi.

Kiintoisasti naiset myös hahmottelivat elämäntapansa ja ympäristönsä muutoksia. Heidän mielestään elämä on vanhoista ajoista helpottunut varsinkin uusien kulkuvälineiden myötä, mutta toisaalta elinympäristö on muuttunut karummaksi. Puita on vähemmän, kuumuus on tukahduttavampaa ja tuulta on sen verran enemmän, että on pitänyt rakentaa erillisiä tuulensuojia.

Eläimetkin ovat savannilta kadonneet. 95-vuotias Bodio Kulibali muisti, että hänen aikanaan seudulla eli vielä kirahveja, leijonia ja panttereita, joita nykyään ei löydä koko Malista. Metsästys, kuivuus ja väestönkasvu lienevät kadon syynä.

Afrikkalainen pajupilli

Kun oli tarpeeksi puhuttu vakavia, alkoi laulu ja tanssi. Naiset lauloivat afrikkalaisesti oikuttelevia melodioita väkevällä rintaäänellä ja vaativat meitä taputtamaan ja tanssimaan mukana. Mieluusti olisin niin tehnyt, mutta en onneton saanut mutkikkaasta rytmistä mitään tolkkua!

Sen sijaan toisin päin homma toimi oivallisesti. Naiset pyysivät meitä laulamaan suomalaisen laulun, toisen ja kolmannen ja taputtivat mojovat rytmit tukutukulampaille, sinillepunasille ruusunkukille ja pajupillille. Jonkinlaista kommunikaatiota kai tämäkin?


1. Kuva: Dramanin perheen naisia hirssin käsittelyhommissa. Setou Kuruma ja Maramo Sako
2. Kuva : Tanssit kaasulampun ympärillä

22.3.06

HEIDI : Animaattorit väkevät ratkaisut näkevät


Toisen kerroksen korkeudella olevan kattohuoneen täyttää vilkas puheensorina. Sisällä parinkymmenen ihmisen joukko on kerääntynyt kahden pöydän ympärille. Ensimmäisessä pöydässä istuu naisia, joiden päässä keikkuvat kirjavat huivit heidän nyökkäilyjensä tahdissa keskustelun edetessä. Taaemmassa pöydässä miehet kumartuvat eteenpäin kuullakseen paremmin mitä muut sanovat. Myös tässä porukassa monen pää on peitetty. Pipo kuulemma lämmittää kylmällä säällä ja viilentää kuumalla.

Meneillään on Sinsibere-hankkeen keskeisimpien toimijoiden kokoontuminen. Jokaisesta kahdeksasta hankekylästä on aamuvarhaisella lahtenyt kaupunkiin yksi nainen ja yksi mies. He ovat omien kyliensä animaattorit eli Sinsibere-ryhmien toimintaa kylätasolla ohjaavat henkilöt.

Malissa lähes jokainen kylä on nimennyt asukkaidensa keskuudesta itselleen miespuolisen animaattorin joka hoitaa kylän ulkosuhteita. Hän on henkilö, jonka kanssa hoidetaan esimerkiksi kehityshankkeiden toteutukseen liittyviä asioita. Sinsibere-hankkeen myötä haluttiin kyliin identifioida myös naispuolinen animaattori, jonka vastuulla on kylän naisryhmän vetäminen. Uudet animaattorit ovat hoitaneet tehtävänsä hyvin, mikä on kohottanut myös naisryhmien itsetuntoa.

Kokoontumisen aamupäivä on vietetty vaihdellen kokemuksia menneen neljän vuoden aikana Sinsibere-hankkeessa kohdatuista onnistumisista ja epäonnistumisista. Meille käy selväksi, että istutettuja puita on jäänyt heikohkosti henkiin, mutta säästökassat ja pienbisnestaidot ovat karttuneet rutkasti. Yksi kylä on lopettanut puun myynnin kokonaan, mikä on hieno asia.

Lounaaksi nautitun riisin ja maapähkinäkastikkeen jälkeen jaamme osallistujat ryhmiin ja esitämme heille kysymyksiä tulevaan hankkeeseen liittyen. Malin maaseudulla miesten ja naisten roolit ja tehtävät eroavat toisistaan hyvin paljon, minkä vuoksi tuntuu järkevältä erottaa heidät omiin ryhmiinsä. Ryhmäkeskustelun tavoitteena on, etta vähän hiljaisemmillakin animaattoreilla olisi mahdollisuus saada äänensä kuluviin ja etta suhteellisen lyhyessa ajassa voisimme saada paljon tietoa tulevan hankkeen hyodynsaajien mielipiteista, ehdotuksista ja ongelmista.

Ryhmissa innostutaan pohtimaan erityisesti kateistuloelinkeinojen kehittamista.

Naisten poydasta kuultua:

”Jos saisimme hankittua verkkoaidan yhteisen vihannesmaan ymparille, voisimme tosissamme yrittaa parjata ilman polttopuun myyntia. Nyt kay liian usein niin, etta lampaat loytavat oksista tehdysta aidasta aukon josta puikahtaa sisaan. On hirveaa kun viikkokausien viljelytyo on hetkessa mennytta.”

”Vihannesten ja karitevoin kuljetukseen pitaisi keksia jokin ratkaisu. Jalan on raskasta kavella pitka matka torille ja busseja menee hyvin harvoin. Yhteisilla aasikarryilla voisimme vieda itse voita, sipuleita ja salaattia torille, kyytiin mahtuisi usean ihmisen tuotteet kerralla.”

”Haluaisimme oppia sailomaan tuotteita paremmin, kuivaaminen ainakin onnistuisi hyvin auringossa. Kaupungissa on alettu kiinnostua kuivatuista mangoista. Eiko olisikin hienoa jos niita voitaisiin syoda ympari vuoden eika vain maalis-toukokuussa niin kuin nyt.”

Naapuripoydassa miehet pohtivat kaupankaynnin haastavuutta: Ongelmallista on, etta maaseutukylien toreille saapuvat kaupunkien tukkuostajat sopivat etukateen keskenaan hinnan jonka tietysta tuotteesta maksavat. Taman jalkeen myyjapuolella ei ole mitaan keinoja paattaa tuotteidensa hinnasta vaan he joutuvat myymaan kalansa, hirssinsa ja kanansa tuotantokustannuksia hipoen. Animaattorit ideoivatkin, etta heidan tulisi perustaa usean kylan laajuinen yhdistys joka maarittaisi tuotteiden myyntihinnan yhdessa ja pitaisi siita kiinni.

Päivän tarkoituksena oli toteuttaa hankesuunnittelua osallistavalla lähestymistavalla. Osallistaminen tarkoittaa sitä, että hankkeen suunnitteluun ja toteutukseen otetaan mukaan ne ihmiset, joiden lopulta olisi tarkoitus hankkeesta hyötyä. Kehitysyhteistyön historia on surullisen kuuluisa siitä, että erilaisia koneita, koulutuksia ja toimintamalleja on tuotu pohjoisen maista etelään suoraan, keskustelematta paikallisen väestön kanssa toiminnan sopivuudesta paikalliseen ympäristöön tai kysymättä heidän näkemyksiään alueen kehittämisestä. Seurauksena on ollut kasapäin hukkaanheitettyjä varoja ja ponnistuksia, kun hankkeen loputtua tehdas on jäänyt tyhjilleen varaosien puutteessa tai tietyn koulutuksen saaneille ihmisille ei ole löytynyt työtä.

Yritämme siis välttää noita historian näkyviksi tekemiä karikoita. Näyttää siltä, että nykyisessä Sinsibere-hankkeessa on onnistuttu luomaan hedelmällisiä toimintamalleja, joilla kehitetään kylissä jo aiemmin osattuja taitoja ja joissa toimintaa ohjaavat suurelta osin naiset itse.

Nappasimme kadulla Sinsibere-vaestamme yhteiskuvan jonka yritamme saada nakyviin taman tekstin ylle. Siina on eturivissa hankehenkilokuntaa MFC:n puolelta: Bagayoko, Ami, Sekou, Oona ja tyttarensa Sira. Takarivin valkonaamat olemme me ja hollantilainen harjoittelija Janneke. Muut ovat animaattoreita: Nianakoro, Kajatu, Wassa, Tiekoro, Salif, Mainmouna, Zoumana, Koyan, Bamoussa, Diaratou, Koniba, Daraman, Tama ja Mariam.

19.3.06

AINO: Mitä köyhyys on?


Lauantai 18.3.2006

Tuli puheeksi afrikkalaisten tapa pyytää länsimaisilta vierailta kännykän kaltaisia lahjoja. Joskus kysymykset ovat siekailemattoman avoimia, toistaiseksi ainakin täällä pikemminkin epäsuoria: on kyllä niin hankalaa kun ei ole kännykkää...

Mietimme, mistä tapa johtuu: osittain varmaan afrikkalaisesta jakamisen kulttuurista mutta epäilemättä myös siitä, ettei täkäläisillä ole tarkkaa käsitystä siitä, kuinka rikkaita me suhteellisesti ottaen olemme. Heidän silmissään voi hyvin näyttää siltä, että me voisimme saman tien lahjoittaa kännykät vaikka kaikille tuttavillemme.

Köyhyyden konkretia

Mutta eikö sama toimi myös toisin päin: kuinka tarkka käsitys meillä on siitä, mitä köyhyys merkitsee?

Bamakossa köyhyyden konkretia tulee vastaan esimerkiksi jokaikisessä hedelmäkojussa: kun koetan maksaa 250 frangin eli vajaan 50 sentin banaanitertun 500 frangin kolikolla, myyjä joutuu tavallisesti tekemään lähikojuissa pienen kierroksen ennen kuin saa vaihdettua tarvittavan kolikon. Nähtävästi kaupustelusta päivän mittaan kertyvät lantit menevät saman tien kädestä suuhun, eikä vaihtorahaa kerta kaikkiaan jää varalla pidettäväksi.

Kylissä käytävän pienkaupan volyymi taas on sitä luokkaa, että savukkeita, makeisia ja liemikuutioita myydään yksi kerrallaan.

Kaupungin koulutetut, työtä tekevät ihmiset kohtaavat köyhyyden hieman toisella tasolla: kun kännykkä menee rikki, saattaa mennä vuosi ennen kuin on varaa ostaa uusi.Useilla ei myöskään ole varaa polkupyörään saati mopoon tai autoon, mikä tekee kaupungissa liikkumisen hyvin vaikeaksi.

Kultakausi ja velkakriisi

Afrikka ei ole aina ollut köyhä. Malin vanhojen kuningaskuntien rikkauksista kerrotaan tarunomaisia juttuja, kuuluisimpana Kankan Moussan visiitti Kairon sulttaanin luokse vuonna 1324. Mahtavan hallitsijan mukana kulki 60 000 hengen saattue, joista jokaisella oli mukanaan kultaharkko. Lahjoja tuli kylvettyä kaupunkiin niin paljon, että kullan arvo romahti Egyptissä kymmeneksi vuodeksi.

Tämän päivän Afrikan köyhyyteen voidaan tietysti osoittaa monia makrotason syitä: siirtomaa-aika jätti syvät jäljet, ja 70-luvun lainabuumista alkunsa saanut velkakriisi lisäsi riippuvuutta länsimaista. Kehitysapuakin on moitittu paikallisten ihmisten passivoinnista ja sitä kautta taloudellisen kehityksen jarruttamisesta. Köyhyyden syysuhteet on kuitenkin yllättävän monisyisiä, ja keskustelu esimerkiksi siirtomaa-ajan vaikutuksista jatkuu.

Köyhät, rikkaat ja ympäristö

Yhtään vähemmän monimutkainen ei ole kysymys köyhyyden ja ympäristökysymysten välisistä suhteista. Sitä joutuu Bamakossa ja Sinsibere-kylissä jatkuvasti pohtimaan: missä mielessä ympäristöä uhkaavat maaseudun köyhät, missä mielessä taas kaupungin kuluttajat?

Laajasti ottaen köyhyys kai olisi ympäristön kannalta parempi vaihtoehto kuin vauraus, koska köyhät kuluttavat luonnonvaroja vähemmän kuin rikkaat. Sinsibere-kylien asukkailla ei ole mahdollisuuksia kuluttaa yhtä paljon kuin Bamakon keskiluokalla, joka ajaa mopolla, ostaa hedelmät muovipusseissa eikä säästele veden kanssa.

Toisaalta väestön volyymi muuttaa tilannetta jonkin verran, sillä köyhillä alueilla väestönkasvu on nopeampaa kuin rikkailla. Malin väestönkasvu on maailman korkeimpia, mikä lisää ympäristöön kohdistuvaa painetta jatkuvasti.

Tietämättömyys on ympäristöuhka

Monissa tapauksissa köyhyys voi olla ympäristöongelmien suoranainen syy. Kun elannon hankkiminen on epävarmaa, ympäristöaspektit eivät voi olla kovin korkea prioriteetti.

Vielä suurempi uhka lienee kuitenkin tietämättömyys, joka usein yhdistyy köyhyyteen. Kouluttamattomat, lukutaidottomat ihmiset eivät kykene hahmottamaan oman toimintansa ja ympäristön välisiä yhteyksiä. Esimerkiksi täkäläiset maanviljelijät saattavat kylvää pelloilleen vaarallisia, länsimaista dumpattuja tuholaismyrkkyjä, kun eivät tiedä niiden vaaroista.

Joskus argumentoidaan, että vain rikkailla on varaa ympäristötietoisuuteen. Siinä mielessä voi piillä mahdollisuuksiakin siinä, että bamakolaiset vaurastuvat: ehkä he keksivät länsimaalaisia nopeammin kestämättömän kulutuksen riskit. Tosin toistaiseksi ei ehkä aivan siltä vaikuta kaupungissa, jossa ilma on saasteista sakeaa ja muovipussit pyöriskelevät jaloissa.

Mitä taas köyhiin tulee, ainakin Sinsibere-kylien kokemukset lietsovat jonkin sortin optimismia: ympäristökoulutuksella ja käytännön esimerkeillä on saatu siellä aikaan aitoja asennemuutoksia. Uuden hankkeen suunnitelmissa onkin vilahdellut mahdollisuus pistää kylien naiset välittämään kaupunkilaissiskoilleen kokemuksiaan elämäntavan ja ympäristön välisestä suhteesta.

AINO: Irtohuomioita nimistä

Torstai 16.3.2006

Olo on pikkuisen flunssainen, johtuneeko kaikkialla viuhtovista tuuletuslaitteista. Armeliaalta niiden leyhyntä kyllä tuntuu, kun lämpötila huitelee lähempänä neljääkymmentä.

On pitänyt kirjoittamani nimistä, niihin kun suhtaudutaan täällä aivan omalaatuisella tavalla. Ulkomaalaisille annetaan tosiaan oitis malilainen nimi, eikä se ole pelkkä kohtelias ele vaan aito käytäntö. Esimerkiksi jotkut Heidin ja minun täkäläisistä tuttavista kutsuvat meitä poikkeuksetta Aminataksi ja Nafiksi. Samoin jos malilainen kysyy valkoihoiselta tämän nimeä, hän on usein vallan tyytyväinen malilaiseen nimeen eikä ryhdy tiukkaamaan ”oikeaa” nimeä.

(Tämä asenne näyttää muuten olevan vikkelästi sisäistettävissä. Heidi väitti eilen yrittäneensä kutsua minua neljä kertaa oikealla nimellä, mutta reagoin kuulemma vasta, kun hän kutsui Nafia.)

Mikä siis malilaisten nimien funktio on? Asia ei liity mitenkään yksinomaan ulkomaalaisille annettaviin nimiin, vaan malilaiset näyttävät suhtautuvan ihmeen kiinnostuneesti kaikkien kanssaihmistensä nimiin. Sosiaalisissa tilanteissa nimet ovat loputtoman vitsailun ja small talkin aihe: kun vastaan tulee uusi ihminen, tämän nimi on puheenaihe numero yksi, ja vanhojen tuttujenkin kesken aiheesta jaksetaan jutella.

Nimiaiheisen vitsailun ytimenä näyttää olevan poikkeuksetta se, että toisen nimestä päätellään tämän kuuluvan joko samaan tai eri heimoon ja sitten kiistellään siitä, kummat ovat aiemmin olleet kumman orjia. Sananvaihto on mitä hyväntuulisinta ja kaikkia naurattaa kovin, erityisen remakasti silloin, kun mainitaan sana ”orja”.

Bironin kylävierailullamme esimerkiksi kylänvanhimmat riensivät ensi töikseen utelemaan nimiämme kuin jännittäviäkin salaisuuksia. Kun vastasimme olevamme Nafi Samake ja Aminata Kulibali, riemu repesi ja miehet selittivät nauruun tikahtumaisillaan, että Samaket ovat olleet bironilaisten orjia, kun taas Kulibalit ovat samaa porukkaa.

Vastaanotto oli minusta hieman oudostuttava, ja huomasin kelailevani mielessäni, mitä herroilla mahtoi olla minua vastaan. Tämä kuitenkin lienee nimenomaan väärä asenne, koska vitsailu tuntuu olevan korostetun hyväntahtoista.

Ilmiön koko laajuus ei tietysti voi bamana-ummikolle aueta, mutta näyttää siltä, että nimistä puhuminen on malilaisille keino sijoittaa uusi tuttavuus johonkin kontekstiin ja samalla luoda viihtyisää meillä-on-kivaa-yhdessä-tunnelmaa. Nimet ovat luonteva puheenaihe kenen hyvänsä kanssa, ja lisäksi niistä haastelemalla voi vaikka saada selville jotain tärkeää puhekumppanin sukusuhteista.

Aivan selvästi asia liittyy myös Malin pitkään historiaan ja siihen seikkaan, että menneisyydessä Malin eri heimot ovat vuoroin hallinneet kuningaskuntia, vuoroin olleet toistensa orjina. Kun monivaiheinen historia on näin muunnettu harmittomaksi sosiaaliseksi pilailuksi, sillä on ehkä onnistuttu ehkäisemään muita tulenarkoja konflikteja. Malissahan elää nykyään sulassa sovussa monta eri etnistä ryhmää.

Jotain ymmärryskykyni ylittävää tässä nimiläpässä kuitenkin on. En kerta kaikkiaan keksi, mikä niissä nimissä voi olla niin kuoliaaksi naurattavan hauskaa, varsinkin kun samaa vitsiä kerrotaan päivästä toiseen. Ja miten malilaiset jaksavat aina suhtautua nimiin niin jännittyneen iki-ihastuneesti, varsinkin kun nimivalikoimaa ei edes ole kovin paljon: tuntuu, että valtaosa ihmisistä on nimeltään Kulibali, Keita, Traore tai Samake.

AINO: Uupumusta


Keskiviikko 15.3.2006

Taas on pehmeä ilta kotiterassilla, taas väsyttää työpäivän jälkeen. Hankesuunnittelu on osoittautunut sen verran kovaksi hommaksi, että pian alkaa jo stressata. Aika kuluu armotta, kuukausi on tosiaan aivan naurettavan lyhyt pätkä olla tällaisessa (tai missä tahansa?) paikassa.

Tänäänkin palaveerasimme pariin otteeseen uudesta hankkeesta ja pääsimmekin jonkin verran eteenpäin. Päivällä pidimme MFC:llä joukkokokouksen yhdessä järjestön koko paikalla olevan henkilökunnan kanssa (ks. kuva).

MFC:hän on siis uusiutuviin energiamuotoihin ja luonnonvarojen kestävään käyttöön keskittyvä ympäristöjärjestö, ja sen pääosin malilaiset työntekijät ovat muun muassa energia-alan ja teknologian ammattilaisia, läpeensä fiksua väkeä. Oli kerrassaan loistavaa kuulla heidän kommenttejaan suunnitelmistamme. Vaikuttaa innostavalta työyhteisöltä!

Erityisen kiintoisa oli energia-aiheinen väittely: MFC:n väki innostui kokouksessa pohtimaan, mitä energiamuotoja Malissa kannattaisi edistää ja mitä ei. Puu on Malissa ylivoimaisesti yleisin energianlähde, mutta koska sen hakkuu kiihdyttää eroosiota, maan hallitus pyrkii subventoimaan kaasua.

Kaasun tukeminen kuitenkin hyödyttää pääosin ulkomaisia yrityksiä, siinä missä puu on kotimainen energianlähde. Vaikeaa on siis päättää taloudellisten ja ympäristöaspektien välillä, kuten aina.

Totesimme, että aiheesta voisi järjestää Malin televisioon keskusteluohjelman, vaikkapa tulevan hankkeen puitteissa. Ei edes maksaisi paljon! Asiahan on näet niin, että Malissa televisioaika on rahalla ostettavissa. Ilmankos kansalliselta kanavalta tulee solkenaan epäjournalistisia ohjelmia erilaisista pönötyskonferensseista.

***

TÄNÄÄN ÄRSYTTI: Taaskin oli vaikeuksia saada selkoa muutamien MFC:n työntekijöiden ranskasta. Jännittävästi malilainen aksentti ei ole mikään yhtenäinen ilmiö, vaan ihmiset tuntuvat murtavan kukin tavallaan. Amia esimerkiksi ymmärrän mainiosti, Sekoun kanssa taas joudun jatkuvasti pinnistelemään.

TÄNÄÄN IHASTUTTI: Ihailen aina uudestaan bamanankielisiä tervehdyksiä. Niitähän tunnetusti piisaa, koska tervehtiessä moi ei riitä, vaan lisäksi on kysyttävä paitsi keskustelukumppanin kuulumiset myös tämän perheen ja sukulaisten voinnit. Aluksi kun kuulin tästä, ihmettelin moista pitkäpiimäistä käytäntöä, mutta nyt luonnossa se onkin osoittautunut kaikkea muuta kuin pitkäpiimäiseksi. Tervehdykset näet tykitetään rytmikkäästi ja nopeasti, siten että osapuolet osittain puhuvat toistensa päälle. Usein toinen venyttää oman repliikkinsä ikään kuin toisen repliikin säestykseksi. Sananvaihto voi olla jotakin seuraavankaltaista (en mene vannomaan):

”I ni tile!”
”Nse.”
”I ka kene?”
”Torosite.”
”Eresira?”
”Torosite.”

Ja niin edelleen. Lopputuloksena on kauniisti soiva, rytmikäs dialogi, joka tulee ajoittain lähelle musiikkia.

Substanssista tosin en ole päässyt ensinkään perille: en ymmärrä, missä järjestyksessä repliikkien kuuluu tulla enkä varsinkaan, mihin kaikkiin kysymyksiin pitää vastata ”Torosite” (kuuluu hyvää) ja mihin jotakin muuta. Toistaiseksi siis jatkanen bamanankielisten kontaktien kammoksumista.
Hauskasti tervehdyslitanioiden vaikutus näkyy myös täkäläisten ranskassa: useimmat ihmiset kysyvät tervehtiessään kuulumiset vähintään kahteen kolmeen kertaan. Joskus kysymykset toistuvat samoina ja ihmiset hokevat: ” Ça va? Ça va? Ça va?” Kekseliäämmät taas kehittelevät eri ratkaisuja, kuten Oonan ja Ibrahimin luokse tänään poikennut tuttava: ”Ça va? Vous allez bien? Ça marche?”

16.3.06

HEIDI: Toimijoita landella




Ylla muutamia arjen sankareita Sinsibere-hankkeen kylista.

Ensimmaisessa kuvassa kameraan tyynesti katsoo Bironin kylan Sinsibere-ryhman Kossira Samake. Kossira on 40 vuotta ja miehensa toinen vaimo. Han kertoi ottaneensa useaan kertaan Sinsibere-pienlainaa jolla on onnistunut vakauttamaan pikkubisnestaan. Han ostaa noin kymmenen kilometrin paassa olevalta torilta kastikeaineita (lihaliemikuutioita, suolaa, mausteita) joita sitten myy oman kylansa naisille pienella voitolla. Nykyisin kylan naiset osaavat jo tulla Kossiran pihalle, kun tarvitsevat jotain hirssipuuronsa lisukkeeksi.

Kossiran alapuolella paistattelee Nana Doumbia lapsineen Sienen kylassa. Nanan kanssa juttelimme maaseudun ja kaupungin valisesta problematiikasta. Monet lahtevat Sienen kylasta paakaupunkiin Bamakoon toimeentuloaan kohentaakseen, eika kukaan ole sen jalkeen palannut kotikylaansa asumaan.

Alinna olevassa kuvassa suunnistamme keskipaivan paahteessa katsomaan puuntaimia, joita Bironin naisryhma on istuttanut kylakoulun maille. Jonon karjessa askeltavat Aino ja Sinsibere-hankkeen tyontekija Ami ja perassa tulee joukko baobab-, nere- ja karitepuutaimistaan ylpeita naisryhmalaisia.

Etualalla nakyy hirssipeltoa jolla ei talla hetkella kasva mitaan, silla maaliskuu sijoittuu keskelle kuivaa kautta. Kesakuussa taivaalta alkaa taas ripottaa vetta, ja kylien vaki kay yksissa tuumin mailleen istuttamaan hirssia, maissia, riisia ja maapahkinoita jotta parjaavat taas pitkan kuivan kauden yli.

Olimme kaavailleet naita kuvia Ainon "Landelle"-jutun lisukkeeksi. Kuvien nettiin saamiseksi pitaa taalla kuitenkin odotella paivakaupalla sopivia kyberavaruuden keleja. Aino ei ole nyt ulottuvillani antamassa blogitunnuksiaan, joten laitoin kuvat näin erillisenä viestinä. Pääasia etta onnistui. Jee.

TÄNÄÄN ÄRSYTTI: Tqistellq rqnskqlaismallisen tietokoneen nappaimiston kqnssq

TÄNÄÄN IHASTUTTI: Ihmisten konstailematon tapa haukotella makeasti kokouksessa ja asetella ylavartalonsa mukavaan torkkuasentoon poydan pinnalle.

HEIDI: Vaavi kyydissa


Hammastyttavaa kylla, vauvan itkua ei taalla kuule oikeastaan koskaan. Heidan lienee mukava keikutella aitiensa selassa, missa viettavat liioittelematta suurimman osan elamastaan kunnes alkavat kavella. Ihmettelemme vahan eiko vaaveilla vasy niska tuossa asennossa, mutta tyytyvaisina nukkuvat ja maailmaa tuosta aika mukavan vaihtelevasta paikasta tiirailevat.

14.3.06

AINO: Mietiskelen vaatteita


Tiistai 14.3.2006

Kuumuus alkaa käydä yhä painostavammaksi. Miten tässä maassa voi tehdä töitä? Kahden päivän palaverit MFC:n katolla neuvotteluhuoneessa ovat imeneet voimat melko tehokkaasti. Siispä keskityn epäolennaiseen.

Tänään ihmettelin sitä, millä logiikalla malilaiset miehet valitsevat kulloisetkin kuteensa. Naiset näyttävät pitävän hyvin usein perinteisiä asuja, mutta miehillä vaatetus vaihtelee. Esimerkiksi autonkuljettaja Bengalin kanssa naureskeltiin viime viikon kyläreissulla, että hän on pukeutunut juuri kuin suomalainen mies: kuluneet farkut ja väritön collegepusero. No tänään hän sitten ilmestyi MFC:lle yllään afrikkalainen leiskuvan vihreä-kelta-musta kaapu, joka sai hänet näyttämään vallan toiselta ihmiseltä. Onko länsimaisen ja afrikkalaisen vaatetuksen ero hänelle samaa luokkaa kuin minulle housujen ja hameen? Olisikohan liian tunkeilevaa kysellä ihmisiltä tämmöisiä asioita?

Kuvassa Bengali viinipunaisessa bouboussaan, joka on perinteinen, Länsi-Afrikassa erittäin yleinen miesten asu. Tuuli käy kuumalla kelillä mukavan vilpoisasti läpi.

AINO: Syventävä kurssi Sinsi-asioissa


Maanantai 13.3.2006

Takana on tiukahko työpäivä MFC:llä. Olemme pohjustaneet matkan varsinaista aihetta eli hankesuunnittelua ja palaveeranneet Amin, Sekoun, Oonan ja MFC:n hollantilaisen harjoittelijan Janneken kanssa Sinsiberen menestyksistä ja ongelmakohdista. On inspiroivaa haastella Amin ja Sekoun kanssa Sinsiberestä, koska he vaikuttavat niin motivoituneilta ja selittävät meille innostuneesti kaikenlaisia yksityiskohtia, jotka heille itselleen lienevät itsestään selviä.

Olemme pohtineet esimerkiksi sitä, miksi joidenkin kylien naiset ovat suhtautuneet nihkeästi uusien, energiatehokkaampien liesien käyttöön. Vanhoihin kolme kiveä -mallisiin tuliin verrattuna uudet liedet säästäisivät merkittävästi polttopuuta, vähentäisivät tulipalojen vaaraa ja suojelisivat lapsia polttamasta käsiään. Sinsiberessä uusien liesien käyttöä on pyritty edistämään, jotta naiset hakkaisivat vähemmän puuta omaan tarpeeseen, mutta idea ei ole kaikissa kylissä mennyt aivan läpi. Onko vanhanmallisen lieden käyttö ehkä kätevämpää, saako hirssistä tehtävän to-puuron nopsemmin valmiiksi tutulla liedellä?

Useimmiten kuitenkin hankkeen kyliin viemät ideat ovat menneet mainiosti läpi ja Ami ja Sekou raportoivat tyytyväisinä, että naisten ajattelu on muuttunut: he ottavat ympäristöasiat toimissaan huomioon ja ovat aidosti motivoituneita omaksumaan uusia asioita jokapäiväiseen elämäänsä. Meillekin esitettiin sekä Bironissa että Sienessä painokas toive siitä, että naiset haluaisivat luopua puunhakkuusta ja ryhtyä viljelemään sen sijaan vihanneksia. Toisaalta vihannesten viljelyssä on se pulma, että kylissä on kovin vähän vettä vihannesten kasteluun, eikä kuulosta kovin kestävältä korvata aavikoitumista kiihdyttävä elinkeino pohjavesiä riistävällä puuhalla.

Joka tapauksessa saavutus on jo se, että kylien naiset ovat aktiivisia ja näkevät, miten voivat vaikuttaa omaan elämäänsä ja ympäristöönsä. Amin ja Sekoun mukaan he ovat Sinsiberen myötä oppineet käyttämään reippaammin puheenvuoroja kyläkokouksissa ja saaneet kaikin puolin lisää itsetuntoa. Ei hullumpaa!

Ylläolevan kuvan tienvarsitaulun teksti: Monet naiset käyttävät jo puita säästävää uunia, entäpä te?

HEIDI: Eläköön Liberia!




12.3.2006

Istumme iltaa Ainon kanssa kotipihamme terassilla. Sisällä talossa kattotuulettimet halkovat paksua kuumaa ilmaa, mutta ulkona ilta on viilentynyt pehmeäksi linnunmaidoksi, jossa voi viihtyä kuin kohdussa. Täysikuu pinnistää valoaan tomuisen pilviverhon läpi, sirkat sirittävät ja suuri pihapuumme tömäyttelee aika ajoin keskenkasvuisia mangoja kiveykselle (miksi ne putoavat, emme tiedä). Kauempaa kuuluu isolla tiellä ohi hurauttelevien vihreiden minibussien eli sotramojen kaasuttelua.

Tänään sunnuntaina olemme pitäneet vapaapäivän. Kävimme keskustan huumaavassa vilskeessä ja onnistuimme välittömästi eksymään Grand Marchélle, suurelle sokkeloiselle torille jonka värikkäät kojut ja kuoppaiset kujat jatkuivat ikuisuuksiin. Malin kansallismuseossa viisastuimme vähän paikallisten etnisten ryhmien kulteista ja riittivälineistöstä ja matkalla shoppasimme kadunvarrelta kasapäin paikallisia sanomalehtiä joita ahmimme kotiin päästyämme. Yhdestä lehdestä varmistui tieto, jonka olimme kuulleet puolella korvalla televisiosta, mutta jota emme aivan olleet uskaltaneet uskoa todeksi: Liberiaan on valittu naispresidentti, ensimmäistä kertaa Afrikan historiassa!

Uutinen on kuin piste iin päälle. Naisten päivän tapahtumiin ja teemoihin liittyvät reportaasit eri puolilta Afrikkaa ovat pyörineet televisiossa ja radiossa kohta viikon päivät. Milloin vain olohuoneemme nurkassa seisovan toosan avaa, kuuluu sieltä “..developpement de la situation des femmes..” tai “Malin köyhimmästä väestönosasta 68 prosenttia on naisia..” tai “Naisten ympärileikkauksen perinne heikkenee kaupungeissa..” Tuntuu, että jokainen päivänpolttava asia on liitetty tavalla taikka toisella naisten asemaan ja sen kohentamiseen. Ja naisten asiallahan koemme mekin ainakin jossain määrin olevamme. Siis skoolatkaamme jääkaappikylmällä pullovedellä (!) presidentti Ellen Johnson-Sirleafille. Toivottavasti hän on naiseutensa lisäksi hyvä tyyppi.

HEIDI: Osuuskunta rules OK





11.3.2006

Yksi idea MFC:n ja Dodo ry:n tulevaksi kehitysyhteistyöhankkeeksi on ollut maaseudun naisten koulutuskeskus. MFC:n johtaja Ibrahim ja Dodon hankekoordinaattori Oona ovat miettineet mahdollisuutta perustaa jonkinlainen yhdistetty kurssi- ja markkinointipiste Sanankoroban kuntaan, yhteen nykyisistä Sinsibere-hankkeen kautta tutuksi tulleista alueista. Keskukseen naiset voisivat tulla opiskelemaan esim. parempilaatuisen saippuan valmistamista karitepähkinöistä tai luku- ja laskutaitoa ja samalla taloa voisi käyttää naisten sinne toimittamien metsätuotteiden ja vihannesten keruu- ja myyntipisteenä. Näin polttopuukaupalle vaihtoehtoisten käteistuloelinkeinojen vahvistamista voitaisiin jatkaa hyvin konkreettisessa muodossa.

Ideaa mutusteltiin Suomessa dodojen kesken ja katsomme nyt täällä yhdessä kauasko tuo ajatus voisi kantaa. Epävarmuutta liittyy ainakin keskuksen toiminnan jatkumisen takaamiseen rahoituksen loputtua sekä hankkeessa tarjottavan tuen ja neuvonnan väistämättömään välimatkaan kylistä joissa naiset luonnollisesti viettävät suurimman osan ajastaan.

Koulutuskeskus-hankeajatukset takaraivossamme kävimme Oonan ja Ibrahimin (+kahden reippaan tyttärensä) kanssa tutustumassa naisten karitevoiosuuskuntaan Zantiébougoussa, noin kolmen tunnin ajomatkan päässä Bamakosta etelään.
Osuuskunnassa oppainamme toimi kaksi naista, yhdistyksen puheenjohtaja Mariko Makony ja upeaan roosaan asuun pukeutunut toiminnanjohtaja jonka nimi jäi valitettavasti kirjoittamatta ylös. He kierrättivät meitä pihapiirinsä rakennuksissa (joista löytyi mm. karitepähkinämylly, varasto ja tuotemyymälä) ja veivät lopuksi kokouspöydän ääreen, joka oli verhottu innoittavalla “karitevoista toimeentuloa naisille” -kuvituksella (ks. kuva yllä).

Meille selvisi, että yhdistysmuotoisena toiminut naisten organisaatio oli onnistunut sitouttamaan jäsenensä ja vahvistamaan rakenteitaan muuttamalla itsensä osuuskunnaksi noin vuosi sitten. Karitepähkinän jalostus- ja myyntikeskus oli toiminut vuodesta 1999 paikkana, jonka kautta lähiseudun naiset ovat voineet myydä eteenpäin valmistamaansa karitevoita ja savannilta keräämiään karitepähkinöitä. Tärkeä tuki yhdistykselle on ollut kanadalainen kansalaisjärjestö joka on taloudellisen tuen lisäksi lähettänyt markkinoinnin ammattilaisia vapaaehtoisiksi yhdistykseen ja sittemmin osuuskuntaan.

Osuuskunnan jäsenmaksua maksavat naiset saavat keskukseen toimittamastaan voista ja pähkinöistä hieman muita paremman hinnan. He myös työskentelevät keskuksessa vuorotellen viikon kerrallaan. Markkinat vetävät kuulemma todella hyvin, ja onpa karitepähkinöistä tehtyä ihovoidetta saatu supermarkettienkin hyllyille (itse asiassa tänään bongasimme iloksemme Bamakossa kansallismuseon kaupassa pönöttävän tutunnäköisen voidepurkin).

Jäseniä osuuskunnassa oli tällä hetkellä 84 ja halukkaita liittyjiä alueelta olisi saman verran lisää. Tämä vaikuttaisi kertovan siitä, että mukana olevat ovat toiminnasta hyötyneet. Ulkopuolista tukea tarvitaan edelleen muutaman henkilökunnan jäsenen palkkaan, mutta vakaa aikomus naisilla oli tietenkin kohti omavaraisuutta.

Osuuskunnan työ ja tuotteet olivat meistä vierailijoista vaikuttavia, mutta sellaisenaan kyseinen toiminta ei ole meille kopioitavissa. Karitepähkinäpuita ei ole Bamakon ympäristökunnissa tarpeeksi, jotta osuuskunta kannattaisi pelkästään niiden avulla. Yksi mahdollisuus voisi olla kehittää naisten nytkin laajalti harjoittamaa vihannespuutarhaviljelyä suuntaan, jossa vihannesten myyntiä tuettaisiin jonkinlaisen tukkumyymälän avulla.

Jatkamme hankemietintää lähipäivinä MFC:n henkilökunnan kanssa. Jos ja kun jatkamme uutta hanketta samalla alueella, tärkeintä on edelleen, että polttopuukauppa jää naisten mielissä elinkeinosuosikkilistan hännille.

TÄNÄÄN ÄRSYTTI: Uhkarohkeat ohittelijat pimealla ja kapealla maantiella

TÄNÄÄN IHASTUTTI: Illuusio siita, etta bamanan kielta olisi helppo oppia. Tilasimme ruokapaikassa ranskalaisia ja kokista: friti kele, koka kele (kele = yksi).

AINO: Landelle


9.—10.3.2006

Torstaina ja perjantaina karistimme kaupungin pölyt jaloistamme ja siirryimme maaseudun pölyyn kahdelle kylävierailulle, Bironiin ja Sieneen. Oppaiksemme lähtivät MFC:stä Sekou ja jo mainittu Ami (ehkä pitää tarkentaa, että edellinen on mies ja jälkimmäinen nainen). Miten hauskaa on tutustua näihin hahmoihin, joista olen paljon kuullut aiemmilta Malin-kävijöiltä!

Sekou ja Ami tekevät siis Sinsiberen kenttätyötä: ramppaavat kylissä yksin tai meidän kaltaistemme vieraiden kanssa, ottavat hankkeen etenemisestä selvää ja kirjoittavat raportteja. He ovat koulutettuja kaupunkilaisia, Sekou sosiologi ja Ami agronomi, mutta he tuntevat kylien olosuhteet hyvin joko oman lapsuuden tai sukulaisten ansiosta. He sekä autonkuljettaja Bengali ovat malilaiseen tyyliin ystävällistä ja rentoa joukkoa, joiden kanssa oli silkkaa hupia hyppelehtiä jeepillä kuoppaisia teitä pitkin.

Ajomatkalla muun muassa pitkä odotukseni palkittiin ja sain vihdoinkin paikallisen bambarankielisen nimen, jollainen vieraille tavataan antaa: tästedes täällä bloggaa Nafi Samake. Heidi on Aminata Kulibali jo edellisen visiitin peruja.

Tubabut (valkoihoiset) tulevat kylään

Hiukan brutaalilta tuntui karauttaa jeepillä suoraan keskelle savimajakylää, mutta kyläläisiä se ei tuntunut mainittavasti häiritsevän. Iloisesti pulisevat, käsiä puristelevat ja tervehdyksiä suoltavat naiset vaikuttivat siltä kuin meidän saapumisemme olisi parasta mitä heille oli pitkään aikaan tapahtunut, puhumattakaan iki-ihastuneista lapsiparvista.

Bironin kylässä innostunut hymyni tosin hiukan hyytyi, kun Ami kertoi, että ilo päästä tervehtimään meitä oli tiennyt monille naisista kilometrien patikointia. Bironissa on näet keskuskylän lisäksi monia etäisiä satelliittikyliä, joista naisparat saivat luvan raahustaa kättelemään meitä kesken omien töittensä, joita heillä epäilemättä riittää.

Kylien köyhyys ja kestävät elinkeinot

Sinsibere toimii nykyisin kahdeksassa Bamakon ympäristön kylässä. Niistä Biron on tällä haavaa hankkeen priimus: kylän naiset eivät hakkaa lainkaan puuta kaupunkiin myytäväksi ja lisäksi he pyörittävät Sinsibere-yhdistystä, mikrolainoja ja puuistutuksia esimerkillisen aktiivisesti.

Hankkeen yhdistykset toimivat siten, että ne keräävät naisilta jäsenmaksuja, joiden muodostamasta potista sitten annetaan yhdistyksen jäsenille lainoja elinkeinojen harjoittamista varten. Niiden turvin he voivat esimerkiksi ostaa naapurikylän torilta tavaraa, myydä sitä omassa kylässään ja käyttää voiton perheen menoihin.

Touhun päätarkoituksena on siis vähentää kaupallista puunhakkuuta, joka tyhjentää savannin puustosta ja kiihdyttää Saharan leviämistä. Puunhakkuu on suosittu käteistulojen hankintamuoto siksi, että sen avulla voi hankkia tuloja silloinkin kun ei ole alkupääomaa pienbisneksen tekemiseen. Puudiilerit käyvät kylissä ostamassa naisten hakkaaman puun ja myyvät sen Bamakoon polttopuuksi. Omaan käyttöön puuta on kylissä kuitenkin pakko hakata, koska muuta energianlähdettä ruoanvalmistukseen ynnä muuhun ei ole.

Bironissa kaupallista puunhakkuuta ei ole koskaan harrastettu, mistä kertoo myös kylän ympäristön tiheähkö kasvillisuus. Tällaisia kyliä on otettu mukaan hankkeeseen, jottei Sinsibere-yhdistysten tuoma hyöty päätyisi yksinomaan puunhakkaajakyliin vaan samalla myös kannustettaisiin niitä kyliä, joissa tulot hankitaan kestävämmin keinoin.

Sienessä sen sijaan turvaudutaan yhä puunhakkuuseen, koska muita elinkeinoja ei ole riittävästi saatavilla. Kovasti meille kuitenkin vakuuteltiin, että kylän naiset eivät parempaa pyydä kuin saada luopua puunhakkuusta ja siirtyä esimerkiksi puutarhaviljelyyn. Puiden kanniskelu on raskasta ja ikävää työtä ja, kuten meille erikseen teroitettiin, tärvelee naisten vartaloiden sulot.

Naisten kesken

Sinsibere-kylien naiset elävät kovin erilaista elämää kuin me, mutta vaikuttavaa oli, miten halullisesti he pitivät meille seuraa ja pyrkivät kommunikoimaan kanssamme. Välillä istuimme useamman kymmenen naisen kanssa olkikattoisessa majassa, välillä taas haastattelimme heitä erikseen Amin tai Sekoun bambara—ranska-tulkkauksella. Täysin luontevaksi yhteyttä ei voi millään muotoa sanoa: koko ajan mietimme, miten kysymykset formuloisimme, mitä yleensä voi kysyä ja mitä ei ja miten naisten vastauksiin kuului reagoida, mutta jotakin tällaisistakin tilanteista näköjään voi saada irti.

Osaan kysymyksistä, tyypillisesti hanketta koskeviin, saimme ulkoa opitulta kuulostavia vastauksia. Sinsibere-asiat luistavat hienosti eikä kellään ole mitään valittamista: hanke on parantanut yhteishenkeä, vahvistanut naisten asemaa ja opettanut käytännön asioita, miehilläkään ei ole mitään yhdistystä vastaan ja mikrolainat ne vasta ovatkin mainio juttu.

Hiukan kiinnostavammiksi vastaukset kävivät, kun puhe kääntyi yleisempiin asioihin. Heidi kysyi Bironin naisilta saman kysymyksen kuin kolme vuotta sitten Karakon kylässä: miten naisten elämä on muuttunut verrattuna heidän äitiensä elämään? Siinä missä karakolaiset olivat olleet sillä kannalla, että elämä on vaikeutunut, Bironin naiset katsoivat asioiden menneen hyvään suuntaan. Bamakoon mennäkseen ei tarvitse enää kävellä vaan sotrama-bussi kulkee, mylly jauhaa jyvät jauhoiksi ja sairauksia voidaan hoitaa paremmin. Ehkä tähän eroon vaikuttaa osaltaan se että Karakossa hakataan puuta mutta Bironissa ei?

Tarja Halonen ja Bironin kylänvanhin

Sienessä pommitimme naisia kaupunki- ja maalaiselämän eroja koskevilla kysymyksillä. Kaikki Sienen naiset tuntevat Bamakon varsin hyvin, koska he käyvät siellä harva se kuukausi ostoksilla, myymässä tuotteita tai sukuloimassa. Hyvin avoimesti he esittivät ihailunsa kaupunkielämää kohtaan: kaupunkilaisilla on kuulemma hienommat vaatteet kuin maalaisilla ja he ovat muutenkin paremmannäköisiä, heidän kroppansa eivät ole raskaan työn vääristämiä ja tukevammin siellä syödäänkin. Elämä on ylimalkaan helpompaa ja miellyttävämpää, ja rahaa on paremmin saatavilla. Kuitenkaan kukaan naisista ei ollut valmis lähtemään kaupunkiin, koska kaikilla oli perhe kylässä — kaupunkiin on lähdettävä heti nuorena, jolloin sinne yleensä myös jäädään. Kaupunkien ongelmista kuten työttömyydestä ja saasteista naiset olivat tietoisia mutteivät ottaneet niitä oma-aloitteisesti puheeksi.

Jos olimme välillä olleet hiukan tyytymättömiä naisten ympäripyöreähköihin vastauksiin, omien utelujemme vaikeus valkeni meille tehokkaasti, kun Bironin naiset keksivät kysyä meiltä saman kysymyksen omamme ja äitimme elämän eroista. Kehittelimme jotakin paremmista opiskelumahdollisuuksista, väljemmistä asumisoloista, maaltamuutosta sun muusta. Myös naisen asemasta tuli puhe, ja Bironin tätejä tuntui erityisesti kiinnostavan se, miten Suomessa voi olla naispresidentti, kun heidän kylässään kylänvanhin on aina mies. Vastaapa siihen!

Yllä kuvassa viittaavat Bironin Sinsibereryhmän naisista ne, jotka ovat ottaneet Sinsibere-hankkeen pienlainaa toimeentulonsa kehittämiseen.

***

TÄNÄÄN ÄRSYTTI: Kylässä himpun verran hermostuttavalta tuntui se että kyläläiset nauroivat meille niin makeasti täyteen ääneen. Vaistomainen reaktio ihmisten nauruun oli loukkaantuminen, vaikka koetinkin tolkuttaa itselleni, että kyse oli paitsi meidän uskomattomasta hassunkurisuudestamme myös kulttuurieroista. Täkäläisten nauru tuntuu olevan usein hyväntahtoista ja tarkoitettu ylläpitämään iloista fiilinkiä noin ylimalkaan.

TÄNÄÄN IHASTUTTI: Sekä kaupungissa että maalla naiset kanniskelevat pikkulapsiaan perin luonnikkaasti selkään sidottavissa kantoliinoissa. Useilla pienokaisilla on myös päässään kudottu myssy, talvi kun on.

9.3.06

AINO: Ylvästä, roskaisaa ja sydämellistä




Etta piti tulla Maliin saakka tajuamaan, etta omat tiedonsiirtokaytannot ovat auttamatta vanhentuneet! Tassa nyt vihdoin ensiviesti, pian toivon mukaan onnistumme joillakin ihmetempuilla sujauttamaan tanne lisaa tekstia kylavierailuista.

***

7. - 8.3.2006

Air Francen kone joutui korjattavaksi juuri kun meidän piti startata Pariisista kohti Bamakoa, joten kentällä odotellessa oli vaikea välttyä havainnoimasta samalle lennolle tulossa olevia malilaisia. Ranskan ja Malin kauppasuhteet ovat siirtomaa-ajan peruja yhä tiiviit, ja matkustajien joukossa oli paljonkin liikemiehen näköisiä salkunkantajia, sekä malilaisia että ranskalaisia. Suurimman vaikutuksen tekivät kuitenkin muutamat upeasti pukeutuneet leidit, joista tyrmäävin jutusteli kännykkään istuskellen ronskisti isäntämiehen asennossa. Malilaisten istuma-asentovalikoima näkyy olevan merkittävästi laajempi kuin länsimaisilla, ja ilolla tervehdin varsinkin sivistyneesti röhnöttäviä naisihmisiä — heidän keskuudessaan saa näköjään hyvällä omallatunnolla istua juuri siten kuin haluaa.

Bamakon lentokentällä tulijoita vastaanottamassa ja muuten vain apua tarjoamassa parveili liuta miehiä. Mietin, koska olen viimeksi ollut tilanteessa, jossa moiseen väentungokseen ei mahdu ainuttakaan kanssanaista. Mielenkiintoista oli se vastaanpanematon arvovalta, jolla laukkuja kantamaan änkeytyvät poikasetkin asiansa esittivät. He onnistuivat luomaan vaikutelman siitä, että lentokentän kaaoksessa on jokin näkymätön systeemi josta en ole tietoinen, että yksin toimisin täysin väärin ja että he, hieman kärsimättömään ja alentuvaan sävyyn, auttavat minut avuttoman onnellisesti kuiville.

Nyt sitten oleillaan Bamakon laitamilla hulppeassa asunnossa ja hikoillaan. Kuumuus ei tosin ole aivan yhtä lamauttavaa kuin olin luullut — eilen tiistaina käveltiin kotoa Oonan, täällä asuvan Sinsibere-koordinaattorin luokse kaikkein kuumimpaan aikaan eikä tehnyt heikkoakaan. Vireystilaa pitänee yllä osaltaan sekin, että vastaan tulee jatkuvasti niin paljon huomiokykyä kuormittavia ärsykkeitä. Hiekkatiet ovat epätasaisia ja pölyävät. Värit ovat niin intensiivisiä, että oma kalpeus näyttää tavallistakin sairaammalta. Autot porhaltavat käsittämätöntä vauhtia paksun savupilven peitossa ja väistelevät maltillisemmin eteneviä lehmiä. Joka puolella on roskia tai jäänteitä niiden poltosta, Heidin todistuksen mukaan paljon enemmän kuin vielä kolme vuotta sitten. Kaikkialle näytään olevan rakentamassa erilaisia pytinkejä, monet hyvinkin komeita. Ihmisiä hengaa siellä sun täällä, mitähän tekemässä, minne menossa? Usein se mitä ensin luulen pelkäksi oleiluksi paljastuukin töissä olemiseksi: kojussa nukkuvan kundin edessä onkin tarkemmin katsoen työkaluja ja kulmassa keskustelevat naiset peittävät kankaidensa taakse katukioskin valikoiman.

Ehkä vahvin vaikutelma on kuitenkin ihmisten kauneus ja suvereeni käytös. Kadulla vastaan tulevat naiset näyttävät olevan kaikki juhliin menossa päätellen värikkäistä, rypyttömistä asuista, joita he moitteettoman ryhdikkäinä kantavat. Saksiaan louskuttava räätälipoikakin käyttäytyy perin arvokkaasti. Kaikkein karismaattisin tähän asti tapaamani hahmo lienee MFC:n Ami, josta ei saa silmiään irti. Ehkä pitää tosiaan paikkansa se mitä toisinaan näkee hehkutettavan: että malilaisten olemukseen heijastuu yhä vuosisataisten kuningaskuntien ylväys…

Iltapäivällä teimme pikavisiitin MFC:hen, Sinsibere-hanketta toteuttavaan ympäristöjärjestöön. Sen alkuperäinen nimi Mali-Folkecenter juontuu tanskalaisilta perustajilta, mutta nykyään järjestö on mitä malilaisin. Moikkasimme nopsasti työntekijät ja saimme osaksemme liki kohtuuttoman ylitsevuotavaista sydämellisyyttä, jota ainakaan minä en kokenut millään muotoa ansainneeni. Soyez les bienvenues! kajahteli joka suunnalta. Neuvottelimme myös Amin kanssa loppuviikon kylävierailuista, joille hän tulee oppaaksemme. Ami nappasi kännykän ja ringautti Tafelen kylään ja Sieneen varoittaakseen tulossa olevista vieraista. Kaikissa Sinsibere-kylissä ei kuitenkaan kuulemma vielä ole puhelinta.

Juuri muuta emme sitten kauppareissun lisäksi saaneetkaan tehdyksi, turha sanoakaan miten luterilainen mieli murehtii moista saamattomuutta. Illalla yritimme turhaan saada television toimimaan, mutta kas! vähän ajan päästä ovea tuli kolkuttelemaan talonmies Cisse, joka turhia selittelemättä suunnisti televisiota kohden ja alkoi tarmokkaasti säätää sitä. Kun kuvaa ei alkanut ilmestyä, Cisse häipyi ja tuli hetken päästä takaisin hymyilevän nuorukaisen kanssa, joka houkutteli kuvan esiin kertoillen samalla Malin kansallisesta kanavasta, jolla lähetetään ohjelmaa viidellä-kuudella kielellä. Hieman oudoksuttavaa oli istuksia siinä olohuoneen sohvalla katsomassa, miten toiset tekevät hommia. Tilanteessa oli jotain samaa kuin lentokentän auttajien pyörityksessä: toinen ottaa oma-aloitteisesti asiakseen auttaa minua eikä katso tärkeäksi kertoa, mitä ja miksi on tekemässä, luo vain vaikutelman että juuri näin tämän kuuluu mennä. Kyse on tietenkin ystävällisyydestä, ja siihen näyttää kuuluvan se, ettei autettavaa pidä raskauttaa omien hommien selittelyllä. Siispä pitänee vain opetella olemaan passattavana.

Ja mukavaahan toki oli, että telkku lopulta pelasi! Viihdytimme itseämme katselemalla länsiafrikkalaisia musiikkivideoita, joissa pääsääntöisesti keski-ikäiset möhömahaiset sedät tai rehevät matroonat hetkuivat väliin herttaisen viattomasti, väliin julmetun rivosti. Mietin, mikä suhde tällaisella kuvastolla on oikeiden ihmisten sukupuolikäsityksiin ja esimerkiksi siihen seikkaan, että yli 90 prosenttia täkäläisistä naisista on ympärileikattuja. Heidi kertoi, että Karakon kylässäkin naiset kerääntyivät joskus iltaisin katsomaan akulla toimivasta telkkarista Top Étoile -nimistä show-ohjelmaa. Äkkiseltään kuulostaa perin oudolta, että tiukan islamilaisen sukupuolimoraalin maassa niin rentoutuneesti katsellaan moista, mutta ehkä tätä näkemystä täytyy jotenkin pyrkiä elaboroimaan tässä.

***

TÄNÄÄN ÄRSYTTI: Kun aurinkorasva ja hieno hiekkapöly iskostuvat iholle, massaa ei saa pois ainakaan jos vesi on illalla poikki.

TÄNÄÄN IHASTUTTI: Mopoilla kaasuttavat tyyriit tädit ovat unohtumaton näky!

8.3.06

HEIDI: Naisten paiva


Tanaan Malissa niin kuin muuallakin maailmassa vietettiin kansainvalista naisten paivaa. Sen kunniaksi oli palkkatyossa kayvilla naisilla vapaapaiva. Myos Sinsibere-hankkeen Ami oli poissa toista, minka takia palaveerasimmekin hanen kanssaan lyhyesti jo eilen.

Naisten aseman kohentamiseen liittyvat asiat ovat olleet mukavasti esilla mediassa ja paivalla naimme nayttavia naisia suuntaamassa kohti kotejaan suuresta kokoontumisesta Bamakon kulttuuripalatsista. Tavallistakin nayttavampia heista teki se, etta tata paivaa varten on tehty ihan oma hamekangas jossa tekstilla ja kuvilla juhlistetaan paivaa. Yllaolevissa kuvissa paistattelevilla leideilla on siita tehdyt asut.

Tuo ryhmakuva on otettu aivan hetki sitten. Kirjoitan tata Oonan ja malilaisen miehensa Ibrahimin kotona, ja kohta suuntaamme jatkamaan sadan metrin paassa jatkuville naisten paivan kekkereille. Naisjarjesto soittaa siella musaa ja tanssii kadun ylle viritetyn banderollin alla. Kavimme Ainon kanssa asken kuikuilemassa tilannetta, ja meidat tempaistiin heti juttusille tomeran naisjohtajan luokse. Sitten mekin sonnustauduimme toverilliseen asuun ja kuvia nappailtiin.

Pienia vastoinkaymisia on ollut blogimme kanssa. Ainon aamulla kirjoittama teksti odottelee yha mahdollisuutta ilmaantua silmienne eteen. Kampilla meilla on disketilla toimiva kone mutta se alkaa Malissakin olla jo vaistyva tiedonsiirron muoto. Mutta asia hoituu kylla.

6.3.06

HEIDI: Talvi jää taa

Ulkona lumittaa. On hiljaista. Valkoista. Vedän huppua paremmin päähän. Mietin miltä tuntuu Saharan lakeuksilta puhaltava tuuli niskassa, hellelakin alla.

Niin onnellisesti on käynyt, että Mali kutsuu minut jälleen luokseen. Melko tarkkaan kolme vuotta sitten suuntasin ensi kerran rinkkoineni tuohon hehkuvankirjavaan maahan, jossa mopot pörryttävät punaista hiekkaa ja ranskaa sorautellaan suomalaisilla ärrillä.

Silloin lähdin graduaineistoa keräämään. Olin innostunut Dodon Sinsibere-hankkeesta ja toteuttamassa unelmaani tutustua länsiafrikkalaiseen elämänmenoon.
Matka ei jättänyt kylmäksi. Sain kelpo annoksen kulttuurishokkia ja silmäni avautuivat ensi kertaa oman kulttuurini itsestäänselvyyksille. Ystävystyin ihmisten kanssa, joiden elämä vastasi omaani vain hyvin perustavanlaatuisilta osiltaan. Harrastin kokopäivätoimista ihmettelyä parin kuukauden ajan, se oli todellista elämän luksusta!

Edelleen uteliain mielin suuntaan huomenna kohti Länsi-Afrikan sykkivää sydäntä. Viivymme Ainon kanssa Malissa kuukauden päivät, tarkoituksenamme miettiä Dodon malilaisen yhteistyöjärjestön MFC:n kanssa yhteistyön tulevaisuutta. Minne jatkaa Sinsiberen jälkeen?

Aino laittoikin jo linkin Sinsibere-hankkeen nettisivuille. Vähän siitä kuitenkin alla.

'Sinsibere' on Malin valtakieltä bamanaa/bambaraa ja tarkoittaa apua, jonka joku tarvitsee aloittaakseen jotain uutta. Hankkeen pyrkimys on ollut suojella Malin pääkaupungin Bamakon ympäriltä vauhdilla katoamassa olevia metsiä. Bamakon väestömäärän kasvaessa on polttopuun kulutus alueella on räjähtänyt, sillä kaupungeissakin valtaosa ihmisistä laittaa yhä ruokansa tulella. Bamakon ympäristökuntien maaseudun naiset, joiden päivittäisiin askareisiin kuuluu polttopuun keruu oman perheensä tarpeisiin, ovat viimeisen parinkymmenen vuoden aikana alkaneet hakata puita myyntiä varten. Laajamittaisen puunhakkuun seuraus on pääkaupungin lähikuntien metsien häviäminen ja maaperän voimistuva eroosio.

Dodo ja MFC lähestyvät hankkeessaan ongelmaa maaseudun näkökulmasta. Hankkeen kohderyhmäksi valittiin "tuottajaporras", eli puukaupasta tärkeitä käteistuloja tienaavat kylien naiset. Naisia on tuettu kehittämään ja vahvistamaan polttopuukaupalle vaihtoehtoisia käteistuloelinkeinoja, esimerkiksi perinteistä saippuanvalmistusta ja kanojen kasvatusta. Pienlainojen ja koulutuksen avulla monet naiset ovatkin vähentäneet puukauppaa tai jopa lopettaneet sen harjoittaminen kokonaan. Naiset ovat toimineet kyläyhdistyksissä ja samalla kohentaneet omaa asemaansa yhteisöissään.

5.3.06

AINO: lähtöön on enää 1:ksi päivä

Viimeinen päivä Suomessa lietsoo ennakoivaa talven ikävää. Mietin, miten kaltaiseni kylmässä viihtyvän potentiaalisen hygieniahysteerikon on mahdollista selviytyä 30–40 asteen helteessä, kun Saharan hiekka tunkeutuu kaikkialle. Lähtö elämäni ensimmäiselle kehitysmaamatkalle on edessä huomenna.

Minne siis olenkaan lähdössä? Mali on kuulopuheiden mukaan laajahko valtio Länsi-Afrikassa, samalla suunnalla kuin Algeria, Mauritania, Senegal, Niger, Burkina Faso, Norsunluurannikko ja Guinea. Suurin osa maasta on silkkaa Saharaa, mutta eteläosissa on savannivoittoisia seutuja, joilla pääosa noin 12-miljoonaisesta väestöstä asuu. Pääuskonto on islam, kristittyjä on jonkin verran, mutta luonnonuskonnot ovat mitä luonnikkaimmin sulautuneet näihin.

Malin sijoitus maailman maiden köyhyyskisoissa vaihtelee, mutta lähelle kärkeä se yleensä sijoittuu. Maan historia on kuitenkin loistelias: 1200–1500-luvuilla mahtava kuningaskunta seurasi toistaan, ja esimerkiksi Timbuktussa oli vilkas kauppakeskus ja kuuluisa islamilainen yliopisto, jonne tultiin opiskelemaan Eurooppaa myöten. Vähin erin suurvallat kuitenkin kuihtuivat, osittain siksi että eurooppalaiset alkoivat uskaltautua alueelle. 1800-luvulla Malista tuli Ranskan siirtomaa, jota kohdeltiin samaan suurpiirteiseen tyyliin kuin muutakin Länsi-Afrikkaa. Itsenäisyys koitti vuonna 1960, mitä seurasi vuosikymmenien sosialistinen, ajoittain sotilashallittu kausi. Vuonna 1992 Mali siirtyi monipuoluejärjestelmään, ja siitä pitäen maan hallintoa on pyritty kehittämään yhä demokraattisempaan suuntaan.

Kirjoista on helppo lukea kaikenlaista, ja lisäksi olen pommittanut Malissa asuvaa hankekoordinaattori-Oonaa sekä Malissa aiemmin matkailleita dodolaisia satunnaisilla hämmästelynsävyisillä kysymyksillä. Kun kaikkea tätäkin olen tehnyt haasteeseen nähden aivan liian vähän, voi käytännössä sanoa että lähden matkaan täytenä ummikkona. Vai onko sittenkin joutavan romanttista eksotisointia odottaa kohtaavansa Saharan laidalla Suuren Toiseuden?

Alkusyynä kaikkiin näihin pohdintoihin on se, että alun toista vuotta sitten keksin mennä Sinsibere-nimisen kehitysyhteistyöhankkeen postikorttitalkoisiin. Siitä lähtien olen hengaillut mukana Sinsibere-ryhmässä, lueskellut mitä kaikkea hankkeelle kuuluu ja ajatellut, että kunpa ymmärtäisin edes jotain aavikoitumisesta, kehitysyhteistyöstä ja tämän hankkeen yksityiskohdista. Kovin vaikeaa on tietysti ymmärtää mistään mitään, mutta nyt tavoitteena on hankkia edes jonkinlaisia pikku elämyksiä, joille ymmärrys aikanaan voi rakentua.