28.4.06

HEIDI: Kevät tulee syliin


Sunnuntaina kävin kuuntelemassa jäälautan reunalla aalloissa heiluvien kristallisten jääsirpaleinen helinää. Mahtava äänimaisema Helsingin Vanhankaupunginlahdella.

Malissa mietin, että tuntuukohan Suomen kevät miltään matkan jälkeen. Kun ei ole ollut täällä ansaitsemassa sitä piinaavan pitkällä odotuksella räntäsateessa. Kun on päin vastoin viimeiset kuusi viikkoa "elänyt föönissä" (Ainon osuva ilmaus kuvaamaan oloa jatkuvan aavikkotuulen tuiverruksessa).

No joo, tuntuuhan tuo. Ihan mielettömän hyvältä.

Suomen kevät on huumaavan raikas, kuulas. Se tuoksuu märille maahan pudonneille oksille ja silmuille ja ikkunat auki ajaville jumpsuautoille. Se on Maliin verrattuna jotenkin sinisävyinen, varjoissa koleaa, ja keltaisessa auringossa, tuulensuojassa hempeää lämpöä, sellaista, josta on niin kiitollinen. Se tuo mieleen kaikki menneet keväät, hyppynarun ja asvaltin, keltaisen Jopon ja Aurajoen rannoilla vietetyt koulunjälkeiset iltapäivät.

Näissä tunnelmissa mietin nyt matkaani, Malissa koettua.

Malissa voi vaihtaa itsensä vähän toiseksi itsekseen.
Voi tepastella hi-taas-ti punaisella laitakaupungin hiekkatiellä, moikkailla tuttuja ja tuntemattomia (pääosin tuntemattomia), antautua yllättäviin sananvaihtoihin vastaantulijan kanssa, herättää kauppiaan päivätorkuiltaan kauppansa lattialta myymään patongin pätkän ja puputtaa sen kanssa repussa muhjaantuneita banaaneja (Myönnetään: repussa muhjaantuneiden banaanien syönti on laajalle levinnyt perinne myös Suomessa).

Malissa voi huomata, kuinka omaa kulttuuriamme leimaavat kiintoisat tabut liittyen omaisuuteen ja rahaan, ystävyyden ja parisuhteen luonteeseen ja vaikka siihen mikä naisten olemuksessa ja elekielessä on torjuttua ja kiellettyä.

Malissa voi suunnitella kehy-hanketta, painia hierarkioita vastaan tai hyväksyä ne kulttuuriin kuuluvana ominaispiirteenä, luulla osaavansa sanoa jotain maaseudun ihmisten todellisuudesta ja siitä mikä heille olisi hyväksi, kurkottaa kohti "hyödynsaajaryhmiä", "osallistaa" ja "luoda omistajuutta". Tai sitten ei. Huh hei, kehitysyhteistyö on lajeista vaikein.

Malissa taisin ennen kaikkea kohdata ihmisiä.
Tutustuin ainakin ärsyttävän omahyväiseen kaupunkijätkään, karismaattiseen mutta dominoivaan madameen, hengästyttävän kaunopuheiseen nuoreen mieheen, ujoon iki-avuliaaseen juippiin, verkkaiseen vähäsanaiseen neitoon, sulavasti liikehtivään ilopilleriheppuun ja huumorilla itseensä suhtautuvaan päättäväiseen rautarouvaan.

Kuvassa moskiittoverkon päällä lepää yöperhonen ja alla Aino.
I ni se Nafi!

24.4.06

AINO: Jyviä ja akanoita - matkasta yleensä

Helsingissä maanantaina 17.4.2006

Ei auttane kuin tunnustaa, että Mali on takana ja edessä Suomen arki. Yhä etäämmäs haipuvat sotramapoikien huudot, kohtisuoran auringonpaisteen armottomuus, vatsaakääntävät tuoksut, säteilevät hymyt, kankaiden raisut väriyhdistelmät.

Mahdoton tehtävä on tietysti tiivistää matkan "tuloksia". Hanketta suunniteltiin, heiluttiin yhdessä jos toisessakin kylässä, tutustuttiin eri tyyppeihin, hämmästeltiin milloin mitäkin.

Väkisinkin fiilinki on se, että tällaisen hyppäyksen saldo on sangen sattumanvarainen. Eteen tuli kaikenlaista, mutta kuinka pitkälle meneviä johtopäätöksiä siitä saattaa tehdä? Varsinkin kun omin silmin tehtyjä havaintoja ei nyt voinut juuri suhteuttaa ennalta luettuun, bongausten satunnaisuus korostui.

Yksi ratkaisu tähän on tietysti uusi matka Maliin. Oikeastaan viime viikolla sain itseni motivoitumaan pakkauspuuhiin lähinnä ajattelemalla, että kotiinlähtö on väliaikainen järjestely ja että pian palaan takaisin jatkamaan harjoituksia.

Nyt kuitenkin alkaa näyttää siltä, että tänne pohjoiseen on jämähdettävä hiukan pitemmäksikin aikaa ja että Mali on kyllä sittenkin aika kaukana. Sitäkin ahkerammin täytyy siis harrastaa ekomatkailua musiikitse, kirjojen sivuitse, sähköpostitse, elokuvitse, mielikuvituksitse.

23.4.06

HEIDI: Paluu Karakon kylään



Jos Bamako vaikuttikin minusta muuttuneen, tuntui vierailu Karakon kylään paluulta kolmen vuoden takaiseen maailmaan. Vietin silloin Karakossa, yhdessä Sinsiberen hankekylistä kuukauden päivät, ja minulla oli onni tutustua vähän paremmin moniin kylän ihmisiin ja heidän arkeensa.

Karakossa, niinkuin muissakin bamanakylissä eletään yhä edelleen vanhimman miehen ympärille ryhmittäytyneissä suurissa laajentumaperheissä. Niissä naiset laittavat vuoropäivinä hirssipuuroaterian koko 20-50 henkiselle perheelle joka nauttii ruuan sukupuolijaon mukaan eri pihapiireissä. Naisten kantaessa vettä ja puita ja huolehtiessa lapsikatraastaan miehet tekevät peltotöitä ja kuivalla kaudella rakentavat majoja tai kutovat ruokomattoja. Illalla sitten istuskellaan kaasulampun tai kuun hämyssä kotipihoilla. Kyläilään ja jutustellaan, katsotaan akkutelkusta jalkapalloa tai kuunnellaan radiosta viimeisimpiä länsi-afrikkalaisia hittejä.

Kuluneet kolme vuotta ovat osoittaneet etäisyyden Suomen ja Karakon välillä moninkertaiseksi verrattuna välimatkaan minne tahansa muualle, vaikkapa Kanadaan. Vuorovaikutuksen kynnyksiä piisaa: Posti- tai puhelinyhteyttä ei ole, kirjeiden kanto kylään on satunnaisten vierailijoiden varassa, yhteinen kieli on vähissä ja kirjoitustaitokin useimmilla ystävilläni hakusessa.
Kiinnostava ilmiö on, että Malista lähdettyä kylätodellisuus katoaa ihmeellisen nopeasti jonnekin oman mielikuvituksen rajamaille. On aivan hämmästyttävän vaikea saada mielellään otetta auringon paahtaman pikkukylän vilkkaasta arjesta hulahdettuaan omaan individualistiseen, tekniseen, postmoderniin eloonsa Euroopassa.

Varmaankin näistä syistä sain todeta liikuttuvani ihan kunnolla, kun silmieni eteen äkkiä piirtyivät tutut kapeat ja kotoisat kylänraitit, tytöt kaivolla vedenhaussa, uneliaat aasit etsimässä varjoa talojen vieriltä ja savimajoista ja pihoilta esiin tupsahtavat ystävät ja tuttavat. En ollut pysyä nahoissani tavatessani Sinsiberen animaattorin Kajatun ja hänen perheensä nuoren miehen Demban, joiden kanssa viimeksi vietin eniten aikaa. Siinä he nyt olivat, ilmielävinä edessäni.

Oman kotipihani myhäilevä vanha herra Yousoufkin kaksine vaimoineen oli yhä voimissaan. Hänen, kuten useimpien Karakon kylän ihmisten kanssa minulla ei ole yhteistä kieltä, mutta samat tutut muutamien ranskan ja bamanan fraasien tolkutukset ja ystävällismieliset elehdinnät löytyivät molemmilta osapuolilta välittömästi. Onneksi viime matkani uskollinen assistentti Sekou oli nytkin mukana tulkkaamassa isompia keskusteluja.

Lasten tunnistaminen oli erityisen jännittävää, he olivat tietysti kasvaneet ja muuttuneet. Murrosiän ohittaneita tyttöjä oli tällä välin naitu muihin kyliin. Se tuntui karulta. Bamanakulttuurissa miehet pysyvät kotikylässään, mutta kaikki nuoret naiset lähtevät pois avioliiton kautta. Maaseudulla naisten tyypillinen avioitumisikä on 15.

Teimme Ainon kanssa kävelylenkin kylän ympäri muutaman pikkuisen tyttöoppaan kanssa. Katsoimme muhkuraisia baobab-puita, kyläkoulua, käsipelein rakennettua moskeijaa ja tervehdimme kyläläisten puuvillasatoa lastaavia miehiä (kuva yllä). Tuntui hienolta jakaa Karakossa kokemiani asioita Ainon kanssa, ja esitellä häntä vanhoille tutuille.

Jotenkin tuntuu, että sain nyt mukanani Suomeen ikkunan Karakoon. Nyt Ainokin tietää miltä tuntuu istua pilkkopimeässä tô-puuroastian ympärillä päivällistämässä, kun lähellä olevat seuralaiset tunnistaa vain äänestä. Hänkin on herännyt aamukahdeksalta syömään kalebassilusikalla maissipöperöä pihapiirin muiden asukkien puistellessa päitään unikeon unenlahjojen vuoksi.
Ehkä minulla on nyt paremmat mahdollisuudet pitää Mali elävänä päässäni.

Karakossa mieleen tuli tässäkin lokissamme jo mainittu fakta siitä, kuinka kyläelämä on meikäläisten silmin valheellisen leppoisan oloista. Naiset tekevät ääriraskaita hommia aamusta iltaan mutta huikkaavat aina tervehdyksensä yhtä aurinkoisesti, miehet keittelevät vitsaillen iltapäiväteetään vaikka tietävät että huono sadekausi voi suistaa kaiken raiteiltaan. Omavaraistalous on kaiken perusta, ruoka tulee pellosta.

Oona valaisi meille köyhyyden kehää: Puuvillaa viljellään ja sitä myydään, mutta maailmanmarkkinahinnat ovat matalat. Kun tulot jäävät pieniksi, ei perheillä ole varaa ostaa maatyökoneita peltotöitä helpottamaan. Kun koneita tai joskus edes härkiä ei ole, on peltotyö hyvin työvoimaintensiivistä, ja kaikki kynnelle kykenevät perheenjäsenet tarvitaan töihin. Tällaisissa tilanteissa lapsia ei laiteta kouluun, ja mahdollisuus kohota koulutuksen kautta köyhyydestä katoaa.

Kehitys kehittyy, mutta että se yltäisi malilaiseen maaseutukylään, näyttää olevan aika pitkän matkan takana. Karakossa elämä jatkuu entisen kaltaisena, sekä hyvässä että pahassa. Jotain kuitenkin ehkä tapahtuu. Lähtöni jälkeen ei herra Yousoufin 50-henkisessä perheessä ole kuollut yhtään lasta.

HEIDI: Minne menet Bamako?



En kai ajatellut asiaa liiemmin, ja siksi vähän yllätyin, kun kolmen vuoden poissaoloni aikana oli Bamakon katukuva jonkin verran muuttunut. Muutamia huomioita alla.

Kaupunginosamme Banankabougoun suuremmille teille olivat ilmestyneet katulamppurivistöt, ja suuren vihreän moskeijan ympäröivälle joutomaalle oli pykätty kymmeniä asuintaloja.

Mustista muovipusseista oli tullut paitsi supermarkettien, myös kadunvarsien hedelmämyyjien peruskääre minkä saattoi huomata kaikkialla ajelehtivista mustista muovihaamuista ja katuroskan lisääntymisestä.

Herra Diarra, joka viimeksi piti kotini lähellä katukahvilaa oksista kyhäämänsä katoksen alla löytyikin nyt vastapäisestä talosta, hyvinvarustetusta pikku kaupastaan. Hänellä meni hyvin.

Kännykkäverkko alkoi ulottua jo maaseutukyliinkin ja matkapuhelinkulttuuri oli lyönyt kunnolla läpi kaupungeissa. Risteyksiä kansoittivat pre-paid korttien myyjät. Ikatel vai Malitel, siinä oleellinen kysymys malilaiselle kuluttajalle.

Muoti, tottakai siinä oli uudet tuulet! Miehet kulkivat upeissa pitsinkaltaisesti koruommelluissa pastelli-boubouissaan ja naisten leningeissä kaula-aukot muistuttivat milloin tulenlieskoja, milloin piparkakkuja.

HEIDI: Flikat Suomessa

Olemme palanneet Suomen kevättä ihmettelemään. Lokikirjamme saa lähipäivinä vielä viimeiset terveiset ja kuvat, sitten se hiljenee. Käy siis vielä kurkkaamassa!

AINO & HEIDI: Metsät ja naiset pysyvät fokuksessa


Matka kantoi hedelmää.

Saimme kuin saimmekin kokoon hankesuunnitelman rungon jolle tuleva MFC:n ja Dodon yhteistyö tulee perustumaan.

Tästä pitkähköstä hiekanjyvästä löytyvät pääosat hankesuunnitelmasta, joka syntyi Malissa käytyjen keskustelujen, kokemusten ja uudelleenformulointien kautta. Sitä käytämme pohjana, kun rustaamme Oonan kanssa hanketukihakemusta Ulkoasiainministeriön kehityspoliittiselle osastolle. Hanketuen hakuaika umpeutuu toukokuun lopussa, eli näiden puuhien parissa viihdymme vielä kiinteästi kesään asti.

-----

Miksi ympäristötyötä kehitysmaassa?

Dodon ja MFC:n yhteistyön tausta-ajatuksena on, että köyhyyden vähentämiseen tähtäävä kehitysyhteistyö ei yksin riitä. Kehitysmaiden hyvinvoinnin lisääminen ei ole kestävällä pohjalla, ellei samalla oteta huomioon ympäristön tilaa ja pyritä vahvistamaan ihmisten mahdollisuuksia tulla toimeen kuormittamatta ympäristöään kohtuuttomasti.

Hankkeen päätavoite: Aavikoitumisen torjunta Malissa

Hankkeen kesto: 3 + 2 vuotta (2007-2011)

Miksi aavikoituminen Malissa?

Aavikoituminen on yksi globaaleista ympäristöuhkista. Se tuntuu kovimmin Malin kaltaisissa kehitysmaissa mutta velvoittaa koko maailmaa jo sen vuoksi, että yksi sen tärkeimmistä syistä on yhteisesti aikaansaatu ilmastonmuutos.

Mali on yksi maailman köyhimmistä maista, jonka pinta-alasta noin kaksi kolmannesta on Saharan aavikkoa. Aavikoituminen on Malin vakavin ympäristöongelma, joka köyhdyttää luonnon monimuotoisuutta, vähentää pohjavesiä ja vaikeuttaa näin etenkin maaseudun ihmisten elinolosuhteita.

Hankealueeksi Malissa on valittu Bougoulan, Sanankoroban ja Dialakoroban kunnat pääkaupunki Bamakon ympäristössä, koska aavikoitumisongelma tuntuu niissä erityisen polttavana metsäpeitteen vähenemisen vuoksi. Puuta häviää alueella tällä haavaa niin paljon, että metsät eivät ehdi uusiutua. Tämä kiihdyttää eroosiota eli maan kulumista ja johtaa lopulta aavikoitumiseen.

Välitavoitteet:

- Kestävä metsien hyödyntämisen taso Bamakon ympäristökunnissa

- Malissa on käynnissä vilkas yhteiskunnallinen keskustelu ja ratkaisujen etsintä kotitalousenergiaan, metsien häviämiseen ja aavikoitumiseen liittyen. Keskustelussa ovat mukana myös maaseutukylien naisten edustajat

Miksi puunhakkuu ja naiset?

Bamakon ympäristön metsien häviämisen tärkeimmäksi syyksi on identifioitu puiden hakkuu polttopuukaupan tarpeisiin. Puuta hakataan maaseutukunnissa pääkaupungin polttopuutarpeeseen, jota muuttoliike ja väestönkasvu kaiken aikaa kasvattavat. Puu on Bamakossa edelleen yleisin, halvin ja perinteisin kotitalousenergian lähde.

Ongelmallista on, että polttopuuta hankitaan yksinomaan alueilta, jotka ovat lähellä kaupunkeja ja helposti saavutettavissa. Malissa on myös alueita, missä metsänkasvutase on positiivinen, ja mistä puuta voitaisiin kaataa kestävällä tavalla.

Kaupallista puunhakkuuta harjoittavat pääasiassa maaseudun naiset. Puukaupalla he hankkivat käteistuloja, joita tarvitsevat perheen kuluihin. Kylissä tehtyjen haastattelujen mukaan puunhakkuu on naisille raskasta ja vastenmielistä työtä, jota he tekevät vain pakon edessä ja parempien elinkeinojen puutteessa. Maaseutukylien köyhyys on tärkein tekijä, joka ajaa naiset hakkaamaan puuta.

Puuhun asennoidutaan maaseudulla ilmaisena tulonlähteenä, joka on helpoiten saatavilla. Kylien ympärillä kasvavat metsiköt ovat vuosisatoja tarjonneet ruuanlaittoon ehtymättömän energianlähteen. Naisten työksi määrittynyt ruuanlaitto on tarkoittanut myös polttopuun hakemista. Metsien hyödyntäminen on nyt kuitenkin käynyt kestämättömäksi ja vaarana on, että Bamakon ympäristökylien väki tuhoaa omat elämisen edellytyksensä.

Polttopuubisneksessä on monta muutakin tahoa kuin maaseudun naiset: Malin energia-alan viranomaiset, Bamakon kuluttajat, puudiilerit jotka ostavat puun kylistä. Hanke keskittyy maaseudun naisiin siksi, että he joutuvat jokapäiväisessä elämässään suorimmin kärsimään aavikoitumisen seurauksista ja ovat siksi motivoituneimpia tekemään asialle jotain. He ovat polttopuuketjun heikoin lenkki, koska puukauppa vaikuttaa suoraan heidän omaan tulevaisuuteensa. Koska naisilla on yhtäältä vähiten vaihtoehtoja puukaupalle ja toisaalta suurin tarve muutokselle, tehokkain keino torjua alueen aavikoitumista on puuttua naisten puunhakkuuseen.

Alueella on myös paljon kyliä, joissa puukauppaa ei harjoiteta. Joissakin kylissä puita ei ole koskaan hakattu myyntiin, joissakin kylissä päätös puukaupan lopettamisesta on tehty muutaman vuoden sisällä. Näiden kylien asukkaat osoittavat, että puubisnes ei ole välttämätön ehto toimeentulolle. Hankkeen ajatuksena on synnyttää puuta myyvissä kylissä vastaava asennemuutos ja tukea sen vahvistumista vaihtoehtoisten elinkeinojen avulla.

Hankkeen ongelmakentässä ovat siis esimerkinomaisesti näkyvillä maailman ympäristöongelmat pähkinänkuoressa: ihmiset toimivat lyhytnäköisesti ja tuhoavat siten hyvän elämän mahdollisuutensa tulevaisuudessa.

Toimintamuodot

1. Naisten osuuskuntamuotoisen elinkeino- ja koulutuskeskuksen perustaminen Bougoulan kuntaan

Keskuksen tarkoitus on helpottaa naisten siirtymistä puunhakkuusta kestävämpiin elinkeinoihin. Keskus tarjoaa koulutusta vaihtoehtoisissa elinkeinoissa, etenkin karitevoin valmistuksessa ja vihannesten viljelyssä, joihin kylien naiset ovat motivoituneita. Toiseksi se tarjoaa tehokkaat markkinointikanavat karitevoin ja vihannesten myyntiin, takaa tuotteista kohtuullisen tulon ja tarjoaa käytännön palveluja kuten paristojen lataamista ja viljan jauhatusta. Kolmanneksi osuuskuntana toimiva keskus tarjoaa naisille tilaisuuden tehdä oma-aloitteisesti motivoivaa yhteistyötä koulutusten järjestämisen ja tuotteiden myynnin parissa ja kehittää näin omia kykyjään. Naisten voimaantumisen tukemiseksi järjestetään lukutaitokoulutusta.

Aluksi keskuksen perustavat kahdeksan Sinsibere-kylän naisyhdistykset Bougoulan, Sanankoroban ja Dialakoroban kunnissa, mutta tavoitteena on laajentaa keskuksen toiminta koskemaan noin 20 kylää viidessä vuodessa. Keskus toimii osuuskuntana siten, että sen käytännön toimia pyörittävät jäsenmaksua maksavat jäsenet, joiksi hyväksytään kylien naiset.

Jäsenet vastaavat keskuksen toiminnasta aluksi hankkeen työntekijöiden ohjaamina mutta hankkeen päätyttyä oma-aloitteisesti. Jäsenet voivat tuoda keskukseen tuotteitaan myytäviksi ja osallistua koulutuksiin. Myös ulkopuoliset ei-jäsenet voivat tuoda tuotteitaan keskukseen ja hyödyntää sen palveluja. Jäsenille ehdot ovat kuitenkin edullisemmat. Keskuksesta käsin pidetään myös yhteyttä hankekyliin ja seurataan niiden tilannetta. Keskus sijaitsee Bougoulan kunnassa ja siihen kuuluu myös varastorakennus Sanankorobassa Bamakoon vievän tien varrella.

2. Vaikuttamistyö aavikoitumiskysymyksissä kylä-, kunta- ja valtiotasolla

Aavikoituminen Malissa on sen mittaluokan haaste, ettei sitä ratkaista puuttumalla yksin maaseudun naisten puunhakkuuseen. Hankkeen vaikuttavuutta laajennetaan siksi monen tason vaikuttamistyöllä, johon osallistetaan niin maaseudun naiset, malilainen yleisö kuin hankkeen suomalaiset toteuttajatkin.

Yhtenä hankkeen toimintamuotona on maaseutukylien naisten kykyjen ja itsetunnon kehittäminen niin, että he pystyvät ottamaan vastuun omista valinnoistaan, hahmottamaan ympäristömuutosten syy-yhteyksiä sekä osallistumaan ympäristöä koskevaan päätöksentekoon ja tiedotukseen

Olennaista vaikuttamistyössä on ”sankarinaisten” luominen: hankkeessa pyritään löytämään kylien naisten joukosta voimahahmoja, joita kannustetaan ylittämään perinteiden rajoitukset ja ryhtymään tehokkaiksi järjestöjyriksi ja poliittisiksi vaikuttajiksi. Näin he toimivat positiivisena esimerkkinä muille naisille, keräävät hankkeen teemoille huomiota ja edesauttavat viestin kulkeutumista laajemmalle yleisölle Maliin ja Suomeen.

Kunnallistasolla järjestetään säännöllisiä tapaamisia kunnallishallinnon ja maaseudun naisten välillä. Näin naisten kokemusperäinen tieto paikallisympäristön muutoksista välittyy alueen päättäjille ja samalla naiset oppivat ilmaisemaan itseään ja hahmottamaan itsensä tärkeiksi toimijoiksi, vaikuttajiksi. Naiset vierailevat myös Bamakon naisjärjestöissä puhumassa puunhakkuun vaikutuksista elinympäristöönsä.

Laajemman malilaisen keskustelun aikaansaamiseksi järjestetään kansalliselle ORTM-televisiokanavalle keskusteluohjelma aavikoitumis-, energia- ja puunhakkuuaiheesta. Sankarinaiset ovat keskustelussa mukana.

Keskustelua laajennetaan Malin ja Suomen välille vahvistamalla MFC:n ja Dodon sisällöllistä yhteistyötä. Kirjoitetaan vuosittain yhteistyössä artikkeli jostakin aavikoitumiseen liittyvästä ajankohtaisesta aiheesta, joka taustoittaa hankkeen laajempia ulottuvuuksia. Suomessa tiedotetaan aavikoitumisesta suurelle yleisölle ja tuodaan samalla esiin hankkeen sankarinaisten rooli muutoksen airuina.

* * *

Mitä tuumit tästä kaikesta? Olemmeko realistisia? Olemmeko unohtaneet jotakin oleellista?
Kommentit tervetulleita lokiin ja Heidin, Ainon tai Oonan sähköpostilaatikoihin!

21.4.06

HEIDI: Uuden hankkeen lähtökohdista


Välillä lokin lukija saattaa miettiä, että mihinkäs ne työasiat jäi..? Paitsi että kitattiin tujua teetä mukavissa seurakunnissa ja jammailtiin stadikalla reggaestarojen tahtiin, niin kehy-hankettahan sitä tosiaan oltiin Malissa suunnittelemassa.

Jotain syntyikin!

Tulimme siihen tulokseen, että jatkamme samalla, Sinsibere-hankkeesta tutulla teemalla mutta uusin keinoin. Tulevankin hankkeen tavoite on siis pyrkiä kohti kestävää metsien hyödyntämisen tasoa Bamakon ympäristökunnissa. Tärkeällä sijalla on edelleen naisten harjoittaman kaupallisen puunhakkuun vähentäminen.

Totesimme, että monet kylien naiset kaipaavat edelleen tukea puukaupalle vaihtoehtoisten elinkeinojen harjoittamisessa. Vaikka mikrolainat pyörivätkin nyt kylissä omalla painollaan ja suuri vihannespuutarha kukoistaa Tafelen kylässä, on naisilla yhä ongelmia erityisesti tuotteidensa markkinointiin liittyvien kysymysten kanssa.

Toripäiviä pidetään läheisissä kylissä ja taajamissa on vain kerran viikossa, ja naisten pääsy niille on usein hankalaa ja epävarmaa esimerkiksi huonojen yhteyksien ja sairaustapausten vuoksi. Vihannesten ja karitepähkinöiden käsittelyssä, säilytyksessä ja varastoinnissa olisi paljon opittavaa samoin kuin eri vihannesten viljelyn ajoittamisessa vuoden kulkuun niin, että niiden myynnissä voitaisiin välttää aikoja jolloin niistä on ylitarjontaa ja hinnat alhaalla.

Meillä ja MFC:n työntekijöillä oli myös vahva tuntuma siitä, että Malissa maaseudun naisten voimavaroja ja tietoja ympäristö- ja muissakin yhteiskunnallisissa kysymyksissä voitaisiin hyödyntää huomattavasti nykyistä enemmän. Naisten asema erityisesti maaseutukylissä on miehille alisteinen, eikä heillä useinkaan ole mahdollisuuksia vaikuttaa yhteisiin asioihin tai edes ottaa puheenvuoroa kyläkokouksissa. Sinsiberen myötä tämä kuvio on useissa hankekylissä lieventynyt, mutta meistä olisi hienoa voimallistaa näitä upeita ja pystyviä naisia vielä lisää!

Näiden pohdintojen, sekä kylien Sinsibere-naisten ja animaattoreiden kanssa käytyjen keskusteluiden perusteella uuden hankesuunnitelman päätoiminnoiksi muodostuivat:

1. Naisten osuuskuntamuotoisen elinkeino- ja koulutuskeskuksen perustaminen Bougoulan kuntaan
2. Vaikuttamistyö aavikoitumiskysymyksissä kylä-, kunta- ja valtiotasolla. Tässä roolia olisi MFC:llä, kylien naisilla sekä Dodolla.

Ja mitäkö nämä sitten sisältävät tarkemmin tarkasteltuna?

Väsäsimme Malissa paperin, jossa hahmottelimme hanketta sen perusteluista lähtien. Hard-core hankekiinnostuneet voivat lukaista sen seuraavasta hiekanjyvästä!

Yllä olevassa kuvassa Sinsiberen lukutaitokoulutukseen osallistunut Maimouna Doumbia opettaa kanssasiskojaan Sienen kylässä. Lukutaitokoulutukset ovat mukana myös uudessa hankesuunnitelmassa yhtenä naisten voimallistamisen välineenä.

20.4.06

AINO: Malilainen tee


Maanantaina 10.4.2006

Aiemmin helteen pehmentämänä väitin, etten olisi juonut pitkiin aikoihin täällä teetä. Ei pidä paikkaansa alkuunkaan! Täällähän tulee juotua teetä yhtenään, mutta konsepti vain on toinen kuin Suomessa.

Teetä on kutsuttu Malin kansalliseksi huumeeksikin. Sitä juodaan alinomaa, havaintojeni mukaan hyvin erilaisissa tilanteissa: toivottamaan vieras tervetulleeksi, illanistujaisten ratoksi, iltapäivän paahteen lievikkeeksi.

Kerran esimerkiksi minulle tarjottiin teetä auton ikkunasta sisään. Malilainen tuttava bongasi autosta kadun varrella istuksivan serkkunsa ja pysähtyi hetkeksi juttelemaan avoimesta ikkunasta. Muitta mutkitta serkku ojensi meille autoon teelasilliset.

Teen keitto tuntuu olevan pääasiassa miesten puuhaa, ja siihen suhtaudutaan aivan erityisellä hartaudella. Voisi puhua jonkinlaisesta teeseremoniasta, joka alkaa hiilien valmistelusta ja päätyy astioiden pesemiseen. Olennainen osa on teen loputon kaatelu kannusta laseihin ja takaisin, aina mahdollisimman korkeassa kaaressa.

Valmis tee tarjoillaan pienistä snapsilasin tyylisistä laseista. Se kuuluu juoda nopeasti, sillä laseja on yleensä vain kaksi joista juodaan vuorotellen.

Malilainen tee on äärimmäisen vahvaa ja runsaasti sokeroitua, siis erinomaisen hyvää. Koska samoista teelehdistä tehdään usea annos, ensimmäinen satsi on tujuin ja seuraavat lievenevät aste asteelta. Ensimmäisen satsin on kuulemma määrä olla karvasta kuin kuolema, toisen hyvää kuin elämä ja kolmannen makeaa kuin rakkaus.

Teetä viljellään Etelä-Malissa jonkin verran, mutta paljon tunnutaan juovan myös kiinalaista tuontiteetä.

10.4.06

AINO: Mitä saisi olla?



Sunnuntaina 9.4.2006

Juuri tällä haavaa ei tee mieli syödä mitään, koska vatsani on suivaantunut ilmeisesti muutamasta lasillisesta vesijohtovettä, jotka tuli hulautettua pahimpaan janoon.

Ruoasta kirjoittaminen kuitenkin tuntuu mahdolliselta. Täytyy sanoa, että mainittavia makuelämyksiä matkaan ei ole paljon mahtunut. Tô-puuro (alemmassa kuvassa) oli ehkä äärimmäinen kokemus, mutta kaupungissakaan ruoat eivät aina tunnu herkuilta.

Malissa syödään paljon lihaa, ja jos siitä ei viehäty, vaihtoehdot ovat vähissä. Lihaa syödään usein ihan sellaisenaan, esimerkiksi suosittu välipala on vadillinen liha- ja sisäelinpaloja, joita kukin syöjä sormin napsii. MFC:ssä kerättiin viime viikolla kolehti ja haettiin lihavati pihan keskelle jaettavaksi. Siellä oli kyllä hyviäkin palasia joukossa.

Maun puolesta parhaita aterioita on ollut sikassolaisessa ravintolassa nautittu kala-annos. (Onni olikin että se maistui, sillä seurueen miehet vahtivat koko ajan syömistämme ja hokivat: ”Täytyy syödä paljon! Täytyy syödä paljon!”) Kokonaisena paistettu vaalealihainen kala oli polskinut vaarallisesti saastuneessa Nigerjoessa.

Pari päivää sitten pistäydyimme togolaiseksi itseään mainostavaan katuravintolaan ja päätimme urheasti syödä mitä eteen tuodaan. Heidi söi kalansa halullisesti, mutta minun piti nöyrtyä ja jättää kaksi valtaisaa, sitkeää, lusikalla syötäväksi tarkoitettua lihakimpaletta lautaselle. Olin valinnut annoksen siksi, että sen nimi oli riisiä tomaattikastikkeella.

Jokin aika sitten MFC:n hollantilainen harjoittelija Janneke piti syntymäpäiväjuhlat, joissa syötiin täkäläiseen tapaan sormin yhteisestä astiasta. Ruokana oli riisiä ja lihaa. Ylemmästä kuvasta näkee hiukan osviittaa siihen, millaista elekieltä sormin syöminen edellyttää.

Jos minulta kysytään, ihanimpia herkkuja täällä ovat tuoreet hedelmät ja pähkinät. Kajatu antoi meille Karakon reissulla puutarhastaan kaksi muhkeaa papaijaa ja reilun pussillisen maapähkinöitä. Ei paremmasta väliä!

***

TÄNÄÄN ÄRSYTTI: Alati nouseva kuumuus paisuttaa vedentarpeen järjettömiin mittasuhteisiin. Pullovettä kuluu suunnattomia määriä, veikkaisin kolme neljä litraa päivässä. Saamarin vatsa, vesijohtovettähän näissä oloissa pitäisi juoda! Hiukan sentään lohduttaa se, että tyhjät puolentoista litran pullot menevät täällä iisisti uusiokäyttöön: ne kelpaavat niin talonmiehelle kuin katukioskin pitäjällekin. Niitä jopa myydään keskustan kadunvarsilla.

TÄNÄÄN IHASTUTTI: Miten hyvältä maistui tänä aamuna pitkästä aikaa tee! Se oli tavallista Liptonia muovimukista tarjoiltuna mutta tuntui vetävän vertoja hienoimmalle Assamille. Muita ennakoimattomia makuelämyksiä ovat olleet limsat. Niistä saa reippaasti energiaa ja jos ne ovat kylmiä, mikään ei virkistä paahteessa tehokkaammin. Täkäläiset D’Jino-limut ovat ykkösiä, mutta sujuvasti tulee juotua Fantaa ja jopa Cokista.

AINO: Observoimme urbaania elämäntapaa






Lauantaina 8.4.2006

Illansuun pehmeä valo lepää Sokorodjin kaupunginosan yllä, kun vaellamme mutkittelevia katuja kohti bamakolaisuuden olemusta.

Kadut hehkuvat hiekanpunaisina paitsi siellä missä lojuu tuhkakasoja roskienpolton jäljiltä. Talot on rakennettu vieri viereen, useimmat ovat punertavia ja yksikerroksisia, jotkut keskeneräisiä. Autoja ei juuri näy, motskareitakin vähän, pääosin asuinalueen kadut ovat värikkäiden jalankulkijoiden valtakuntaa.

Promenadi kaupungilla

Olemme jalkautuneet Sokorodjiin kaupunkikävelylle. Abdine ja Seydou ovat luvanneet esitellä Heidille ja minulle kotikulmiaan, vaikkeivät selvästikään aivan hahmota, miksi meitä niin tavattomasti kiinnostaa tuiki tavallinen katuvilinä ja ihmisten olikkeet.

Kulku keskeytyy tämän tästä, kun pojat pysähtelevät juttelemaan tuttaville, joita tuntuu päivystävän joka kadunkulmassa. Harvoin tosin saamme tolkkua siitä, onko meille esitelty hahmo ystävä vai sukulainen, sillä täkäläisillä on harhauttava tapa kutsua ystäviä milloin isoveljeksi, milloin äidiksi, milloin vaimoksi.

Katutila haltuun

Sukulaisia tai ei, useimmat kadulla oleilijat eivät näytä olevan matkalla mihinkään. Tuolla nuori nainen huuhtoo takamus pystyssä metallivatia. Tässä pikkupoika tasapainottelee päänsä päällä hedelmänkuoresta tehtyä astiaa. Tuossa pikku seurue istuksii juttelemassa, teetä keittämässä ja letittämässä toistensa tukkaa.

Bamakolaisen kadun pääpointtina ei olekaan toimia väylänä paikasta A paikkaan B. Katu on myös kodin jatke, jota käytetään sosiaaliseen hengailuun, työntekoon ja leikkimiseen. Miksi pitäisi kyyhöttää kotona piilossa, kun voi tuoda maton tai tuolin ulos kadulle ja istuskella siinä tarkkailemassa meininkiä ja tapaamassa tuttuja?

Tulisija ja telkkari

Joidenkin talojen ovet ovat auki. Niiden takaa avautuu sisäpihoja, jotka ovat yhtä kansoitettuja kuin kadut. Lapsia kiehnää liutoina joka paikassa, naiset hämmentelevät puuliedellä ruokaa, miehet katsovat yhdessä televisiota. Vanha rouva punnertaa makuualustaltaan ylös ja alkaa peseytyä iltarukousta varten. Kunkin sisäpihan piirissä näkyy asuvan kolme neljä ydinperhettä, jotka usein kuuluvat samaan suurperheeseen.

Sisäpihoilta pääsee sisään huoneisiin. Meidät uteliaat kutsutaan ystävällisesti sisälle Abdinen ja Seydoun sukulaisten koteihin, missä silmittelemme olohuoneiden tuttuja komponentteja: sohvia, hyllyjä ja televisioita. Hyllyissä näkyy kaikenlaista kampetta, valokuvia, kynttilöitä, kodin elektroniikkaa. Seydoun veljen olohuoneessa hyllyn päälle on kasattu koristeeksi vaikuttava kokoelma kattiloita, yksi kasa aina kutakin väriä.

Abdinen sisaren kotona kiipeämme talon toiseen kerrokseen, joka osoittautuukin kattoterassiksi. Sellainen on tarkemmin katsoen useimmissa taloissa. Kuivan kauden kuumuudessa terrassia käytetään yhteisenä makuuhuoneena, koska siellä voi nukkua viileässä, turvassa ja rauhassa kotieläimiltä.

Kylästä kaupunkiin

Mielenkiintoisesti sokorodjilaisten elämässä näkyy sekä savimajakylistä että omasta kokemuspiiristä tuttuja piirteitä.

Ilmeisesti monet pyrkivät kaupungissakin järjestämään elämänsä samaan tyyliin kuin kylissä: asutaan suurperheen kanssa tai ainakin sitä lähellä, laitetaan ruoat samalla tavoin ydinperheittäin, jaetaan miesten ja naisten työt tiukasti erikseen.

Monet kaupunkilaissisäpihat näyttävätkin kovasti samoilta kuin kylien pihapiirit: pyykit kuivuvat narulla, taloustarpeita lojuu maassa ja olkikatoksen päällä, ruokapatoja porisee eri puolilla muutama erikseen. Moniaalla liikuskelee lampaita ja kanoja, toisinaan lehmiäkin.

Kaasukeittimet, sähkövalo, kamerakännykät ja CD:t taas kielivät, että nyt ollaan kylistä kaukana. Kaupunkilaisista monet käyvät palkkatöissä ja ovat hyvää vauhtia kouliintumassa kunnon kuluttajiksi.

Tosin jotkin kulttuuriset seikat saattavat vaikuttaa täkäläisten kulutustottumuksiin hillitsevästi. Abdine kertoi haluavansa ostaa auton, mutta asiaa täytyy kuulemma perusteellisesti harkita, eikä vain hinnan kantilta. Jos näet auto on, kaikki sukulaiset alkavat pitää Abdinea rikkaana ja alkavat pyytää paitsi kyytejä myös rahaa.

(P.S. Tähän juttuun on olemassa liuta kuvia, mutta kone ei taaskaan suostu lataamaan niitä sivuille. Myöhemmin siis.)

AINO: Niin iloista että surettaa



Perjantai 7.4.2006

Eilen ostosretken levähdystauolla meidät yhytti nauravainen heppu, joka tuttuun tapaan innostui malilaisista nimistämme. Tällä kertaa puntit menivät niin, että meikäläiset Samaket olivat ”akai” eli kavereita ja Heidin poppoo Kulibalit olivat ”amai” eli taannoisia orjia.

”Tiedättekö minulla on kotona kone jolla tehtailen Kulibaleja. Katsotaanpas onko tämä...” (räplää Heidin puseron niskalappua) ”...juu-u, näkyy olevan omaa tekoa tämäkin! Kulibalit ovat muuten kovia valehtelemaan. Jos minulla on vihreitä papuja ruokana ja Kulibali tulee käymään, hän nyysii pavut heti kun silmä välttää, sulloo ne hattuunsa ja panee hatun päähänsä. Sitten kun papujen voi alkaa valua hänen naamalleen, hän väittää että se on hikeä. Hei tulisitteko meille syömään vihreitä papuja!”

Pakko puhua

Malilaisten kanssa päätyy joskus holtittomiin keskusteluihin, etenkin jos ryhtyy puheisiin tuntemattomien kanssa. Iloisen valikoimaton sosiaalisuus on tietenkin viehättävää: on kuin jokin vastaansanomaton voima pakottaisi ihmiset puhumaan toisilleen vaikka sitten puuta heinää. Jotkut hölpöttävät niin hysteerisen ilakoivasti, että pääasiallisena tarkoituksena tuntuu olevan metelin ylläpitäminen.

Toisaalta sosiaalisuuspakossa on takuulla paljon rajoittaviakin piirteitä. En ole toistaiseksi nähnyt yhtään malilaista vaisuna tai tuppisuisena – paitsi sotramassa, jossa ei näköjään kuulu jutella kanssamatkustajille.

Valittaminen ei myöskään tunnu kuuluvan asiaan, ellei sitten naurun säestämänä. Myötätuntoisella houkuttelullakaan ei yleensä saa kenestäkään irti mitään negatiivisia mietteitä edes ilmiselvän ikävistä asiantiloista. Miten virkistävää olisi kuulla jokin peräti pottuuntunut kommentti joskus!

Iloista teatteria?

Varsinkin tuttavien kanssa joutuu tarkkaan miettimään, mikä osa ainaisesta hyväntuulisuudesta on suomalaisittain ilmaistuna ”aitoa” ja mikä osa velvollisuudentunnon sanelemaa.

Joskus poden huonoa omaatuntoa, kun minulta taas kerran tullaan hymyssä suin kyselemään vointia, terveydentilaa, vanhempien kuulumisia, viikonlopun sujumista ynnä muuta. Ei voi välttyä vaikutelmalta, että jokin sisäinen yliminä komentaa malilaiset juttelemaan ylitsepursuavan ystävällisesti aina ja kaikkialla ja varsinkin valkoihoisille.

Kylissä ilmiö on tietysti kaikkein päällekäyvin. Miten voikin olla, että nimenomaan kaikkein köyhimmät käyttäytyvät niin hermostuttavan riemukkaasti ja irrottavat makeat naurut mistä vain pystyvät?

Hyvän tuulen salaisuus

Ounastelen, että afrikkalaisten kuulu iloisuus ei ole välttämättä merkki oman osan hyväksymisestä ja yhteisöllisyyden tai jonkin muun kvaliteetin tuomasta perusonnesta vaan sosiaalinen imperatiivi, jota ei voi kiertää vaikka sitten sydän märkänisi.

Tällainen tulkinta tosin kuulostaa hivenen yksioikoiselta ja lisäksi aiheuttaa satunnaiselle länkkärille akuuttia tuskaa ja murentaa mielenrauhaa ylläpitäviä defenssejä. Varmuuden vuoksi siis jätettäköön voimaan sekin vaihtoehto, että jostain kumman syystä täkäläiset jaksavat olla aivan aidosti iloisia.

***

TÄNÄÄN ÄRSYTTI: Pari iltaa takaperin istuimme pitkään terassilla naureskelemassa kaikenlaisille hullunkurisille kokemuksille. Toista tuntia juteltuamme ja kikatettuamme älysimme yhtäkkiä, että naapurissa on valot pois ja että he kaiken järjen mukaan nukkuvat ulkona. Hiljenimme heti, mutta vahinko oli jo tapahtunut. Seuraavana iltana olimme sopineet että naapurin Patrice, joka kerran kiltisti auttoi meitä roudaamaan vesipullolaatikoita, tulisi meille mehua juomaan. Kysyimme sitten häneltä, että kuuluuko juttelumme heille, ja hän vastasi mutkattomasti: "Joo kyllä tosi usein kuuluu! Te täällä vaan vitsailette." Ensin nolotti suunnattomasti, mutta sitten päättelimme Patricen äänensävystä, että metelöinti on täällä paljon normaalimpaa ja hyväksytympää kuin Suomessa. Patrice ei olisi puhunut mekkalastamme tuollaiseen sävyyn, jos se olisi oikeasti ollut häiritsevää ja koko perhe kiristelisi hampaitaan. Kuitenkin päätimme madaltaa volyymiä.

TÄNÄÄN IHASTUTTI: Hotelli Nord-Sudin oivallisessa kirjakaupassa oli huippukiinnostavia kirjoja sekä miellyttävä ja asiansa osaava myyjä. (Ilmeisesti lukutaitoisen paikallisen asiakaskunnan puutteesta johtuu, että parhaat kirjakaupat ovat täällä hotelleissa.) Jutskasimme myyjän kanssa tuoreesta nykyromaanista, jota hän oli parhaillaan lukemassa, ja kahmimme hyllyistä muita jännittäviä opuksia: ”Sahelin naiset: aavikoituminen jokapäiväisessä elämässä”, ”Uskomusten ja symbolien opas: bambarat, dogonit ja fulanit”, ”Bamakon kaupunkirakenne ja tiladynamiikka”, ”Tarinoita malilaisten naisten psykoterapiasta”. Myös myyjää shoppailumme selvästi ihastutti.

6.4.06

HEIDI: Liskoista ja valokuvista

Vireä liskoyhteisö pitää Bamakon kotimme pihaa suvereenisti hallussaan. Kaikkein kuumimpaan aikaan päivästä kun lämpömittarin neula kohoaa yli 40 asteeseen, harmaat ja solakkaraajaiset gekot sekä niitä muhkeammat ja moniväriset liskot vilistävät tusinoittain pystysuoria seiniä ylös ja alas. Tänään yksi violetti-keltainen pömppömahainen lisko ponnisti itsensä maasta puunrungolle ketterällä puolen metrin loikalla - hupsista vain!

Olemme myös tahtomattamme sekä jossain määrin kauhuissamme osallistuneet hyönteisiä syövien liskojemme ruokintaan. Yöllä ulkovalostamme huumaantunut suuri yöperhonen sekä jättimäinen Ainon silmille hyppinyt heinäsirkka päätyivät tänä aamuna arvaamatta gekkojen saaliiksi kun olivat sen verran aamupöllämystyneitä kummallisista öisistä kokemuksistaan. Näytti aika hurjalta kun pikkuinen gekko paineli pitkin pihaa hampaissaan sitä itseään isompi perhonen siivet pystyssä. Tuli vähän mieleen jääpurjehdusestetiikka..

Kuvista on tullut palautetta, kivaa! Ja lisääkin saisi kuulemma laittaa. Ok! Ainon isän digikamera on ollut oiva matkakaveri. KIITOS Ainon isä! Olen tullut omineeksi apparaatin melkein kokonaan (Aino on siihen myös rohkaissut) . Tämän lokimme kuvista voisi muotoilla, että kaikki kuvat paitsi ne joissa poseeraan itse ovat näppäämiäni.

Viime aikoina on kuvia saanut taas syötettyä sivulle. Tiedoksi siis, että kuvia ilmaantuu myös aiempien juttujen lomaan tuonne alle. Kuvia pääsee katsomaan suurempina kun niitä klikkaa.

***

TÄNÄÄN ÄRSYTTI: Ihmiset ovat kipanneet jätteitään joutomaalle talojen väliin kaupungin puutteellisen jätehuollon vuoksi. Meille oli rankka näky, kun lehmäpaimen vei lehmänsä tuollaiselle laittomalle kaatopaikalle lounastamaan. Lehmät syövät mitä löytävät eivätkä kuulemma osaa oikein valikoida. Tarpeeksi monta muovipussia mahassa vie lehmän pian hautaan.

TÄNÄÄN IHASTUTTI: Bongasimme kaupungin keskustassa jalkakäytävän reunalta rivin vakavasti otettavan näköisiä kauppiaita, jotka myivät kierrätettyjä muovipulloja ja lasipurkkeja. Astiat olivat siistejä ja pestyjä, ja näyttivät käyvän hyvin kaupaksi.

Alla olevasta informaatiosta poiketen: kirjoitti Ainon matkakaveri

3.4.06

HEIDI: Hiekanjyviä


Hiekkaa nenässä,
hiekkaa korvissa,
hiekkaa kyynärtaipeissa.
Riisiä syödessä ratinaa hampaissa,
työpapereiden pinnalla pehmeää pölyä.

- Silti salamalla iltahämyssä otettu kuva hämmästyttää..
Sahara on jo täällä?

1.4.06

HEIDI: Prätkällä pääsee


Viiden aikaan illalla Bamakon teilla velloo ruuhka. Keskustasta pois pyrkivat autot, moottoripyorat ja polkupyorat ahtautuvat Nigerjoen ylittavalle kapealle sillalle. Ilma on harmaana karysta ja hiekkapolysta. Hetken verran pakokaasujen seassa vaellettuani alkaa keuhkojani pistaa inhottavasti. Monilla moottoripyorailijoilla nayttaa olevan suun edessa kankainen suojus hengittamista helpottamassa.

Seydou Samake kurvaa sinisella Yamaha-moottoripyorallaan kotimme eteen. Han haluaa taluttaa pyoran turvaan pihallemme, silla pratkat ovat kuulemma nyt niin kuumaa kamaa etta niista saatetaan parkissa varastaa osia varaosamarkkinoiden loputtomaan tarpeeseen.

Moottoripyorat nayttavat vallanneen Bamakon kadut. Tama on tapahtunut sen jalkeen kun viimeksi olin taalla kolme vuotta sitten.

Seydou hankki kaytetyn pyoransa viime vuoden lopulla. Han saasti pienesta toimistotyolaisen palkastaan vuoden verran ja sai kuin saikin tarvittavat rahat, n. 250 euroa kasaan. Kiinasta tuodut, paikan paalla osista koottavat moottoripyorapaketit ovat mullistaneet malilaisten liikkumismahdollisuudet. Yamaha-pyoria on parin kolmen vuoden ajan tuotu maahan ja myyty niin halpaan hintaan, etta valtaosalla keskiluokasta on yht’akkia ollut mahdollisuus hankkia perheelleen vahintaan yksi moottoripyora.

Auto on malilaisesta nakokulmasta lahes mahdoton taloudellinen tavoite. Liikkumista Bamakossa helpottavat vikkelat vihreat pikkubussit, sotramat, mutta niiden reitit eivat kuitenkaan ulotu kaikkialle. Seydounkin oli aiemmin vaikea kulkea toihin kaupungin toiselle laidalle. Polkupyora oli ahkerassa kaytossa, mutta lihasvoimin ankarassa helteessa eteneminen ei oikein napannut Seydoua.

Nyt Seydou uhkuu tyytyvaisyytta. Han voi autella kavereitaan lainaamalla heille pyoraa silloin talloin ja tytotkin kuulemma tykkaavat moottoripyorapojista. Matkat kaupungista kotikylaan onnistuvat milloin vain, ja takapakkarilla voi kuljettaa vaikka sairasta aitia laakariin.

Kylaan vie kuoppainen polku, jonka kulkeminen moottoripyoralla on paljon sujuvampaa ja mukavampaa kuin heittelehtivassa ja kompelossa autossa. Myos Seydoun perhe on mielissaan, silla moottoripyoran omistamien kertoo, etta poika on menestynyt ja etta han on vakaasti matkalla kohti korkeampaa elintasoa.

Ajokortti-, kypara- tai rekisterikilpivaateilla ei malilaisia motoristeja talla hetkella kiusata. Niinpa kuka tahansa voi milloin tahansa hypata pyoran selkaan ja puikkelehtia autojonojen valissa napparasti eteenpain. Teilla saa kuulemma pysytella tarkkana kuin porkkana, ja onnettomuuksia tapahtuu usein.

Bamakon ilmanlaatu on huonontunut merkittavasti motskaribuumin myota. Moottoripyoriin tankataan usein palooljylla jatkettua bensaa, joka palaa huonosti, rikkoo moottorin ja saastuttaa runsaasti. Hengitysilma ja sen laatu ei kuitenkaan ole ainakaan toistaiseksi ollut minkaanlainen yhteiskunnallisen kiinnostuksen aihe. Seydoukaan ei asiasta turhia huoli. Han polkaisee motonsa kayntiin, vetaa syvaan henkea ja kaasuttaa silmat sirrillaan hehkuvalle maantielle.

***

TÄNÄÄN ÄRSYTTI : Lätäkkö, jonka lakkaamatta hikoileva ihminen synnyttää tuolilleen/sohvalleen/sängylleen. Seuranamme täällä kuin oma varjo.

TÄNÄÄN IHASTUTTI: Täkäläinen tapa lopettaa kännykkäpuhelut ennalta-arvaamattomilla hetkillä:
”Ei ongelmaa” /KLIK
”Hieno juttu” /KLIK
”Lähden tästä rukoilemaan” /KLIK