23.4.06

HEIDI: Paluu Karakon kylään



Jos Bamako vaikuttikin minusta muuttuneen, tuntui vierailu Karakon kylään paluulta kolmen vuoden takaiseen maailmaan. Vietin silloin Karakossa, yhdessä Sinsiberen hankekylistä kuukauden päivät, ja minulla oli onni tutustua vähän paremmin moniin kylän ihmisiin ja heidän arkeensa.

Karakossa, niinkuin muissakin bamanakylissä eletään yhä edelleen vanhimman miehen ympärille ryhmittäytyneissä suurissa laajentumaperheissä. Niissä naiset laittavat vuoropäivinä hirssipuuroaterian koko 20-50 henkiselle perheelle joka nauttii ruuan sukupuolijaon mukaan eri pihapiireissä. Naisten kantaessa vettä ja puita ja huolehtiessa lapsikatraastaan miehet tekevät peltotöitä ja kuivalla kaudella rakentavat majoja tai kutovat ruokomattoja. Illalla sitten istuskellaan kaasulampun tai kuun hämyssä kotipihoilla. Kyläilään ja jutustellaan, katsotaan akkutelkusta jalkapalloa tai kuunnellaan radiosta viimeisimpiä länsi-afrikkalaisia hittejä.

Kuluneet kolme vuotta ovat osoittaneet etäisyyden Suomen ja Karakon välillä moninkertaiseksi verrattuna välimatkaan minne tahansa muualle, vaikkapa Kanadaan. Vuorovaikutuksen kynnyksiä piisaa: Posti- tai puhelinyhteyttä ei ole, kirjeiden kanto kylään on satunnaisten vierailijoiden varassa, yhteinen kieli on vähissä ja kirjoitustaitokin useimmilla ystävilläni hakusessa.
Kiinnostava ilmiö on, että Malista lähdettyä kylätodellisuus katoaa ihmeellisen nopeasti jonnekin oman mielikuvituksen rajamaille. On aivan hämmästyttävän vaikea saada mielellään otetta auringon paahtaman pikkukylän vilkkaasta arjesta hulahdettuaan omaan individualistiseen, tekniseen, postmoderniin eloonsa Euroopassa.

Varmaankin näistä syistä sain todeta liikuttuvani ihan kunnolla, kun silmieni eteen äkkiä piirtyivät tutut kapeat ja kotoisat kylänraitit, tytöt kaivolla vedenhaussa, uneliaat aasit etsimässä varjoa talojen vieriltä ja savimajoista ja pihoilta esiin tupsahtavat ystävät ja tuttavat. En ollut pysyä nahoissani tavatessani Sinsiberen animaattorin Kajatun ja hänen perheensä nuoren miehen Demban, joiden kanssa viimeksi vietin eniten aikaa. Siinä he nyt olivat, ilmielävinä edessäni.

Oman kotipihani myhäilevä vanha herra Yousoufkin kaksine vaimoineen oli yhä voimissaan. Hänen, kuten useimpien Karakon kylän ihmisten kanssa minulla ei ole yhteistä kieltä, mutta samat tutut muutamien ranskan ja bamanan fraasien tolkutukset ja ystävällismieliset elehdinnät löytyivät molemmilta osapuolilta välittömästi. Onneksi viime matkani uskollinen assistentti Sekou oli nytkin mukana tulkkaamassa isompia keskusteluja.

Lasten tunnistaminen oli erityisen jännittävää, he olivat tietysti kasvaneet ja muuttuneet. Murrosiän ohittaneita tyttöjä oli tällä välin naitu muihin kyliin. Se tuntui karulta. Bamanakulttuurissa miehet pysyvät kotikylässään, mutta kaikki nuoret naiset lähtevät pois avioliiton kautta. Maaseudulla naisten tyypillinen avioitumisikä on 15.

Teimme Ainon kanssa kävelylenkin kylän ympäri muutaman pikkuisen tyttöoppaan kanssa. Katsoimme muhkuraisia baobab-puita, kyläkoulua, käsipelein rakennettua moskeijaa ja tervehdimme kyläläisten puuvillasatoa lastaavia miehiä (kuva yllä). Tuntui hienolta jakaa Karakossa kokemiani asioita Ainon kanssa, ja esitellä häntä vanhoille tutuille.

Jotenkin tuntuu, että sain nyt mukanani Suomeen ikkunan Karakoon. Nyt Ainokin tietää miltä tuntuu istua pilkkopimeässä tô-puuroastian ympärillä päivällistämässä, kun lähellä olevat seuralaiset tunnistaa vain äänestä. Hänkin on herännyt aamukahdeksalta syömään kalebassilusikalla maissipöperöä pihapiirin muiden asukkien puistellessa päitään unikeon unenlahjojen vuoksi.
Ehkä minulla on nyt paremmat mahdollisuudet pitää Mali elävänä päässäni.

Karakossa mieleen tuli tässäkin lokissamme jo mainittu fakta siitä, kuinka kyläelämä on meikäläisten silmin valheellisen leppoisan oloista. Naiset tekevät ääriraskaita hommia aamusta iltaan mutta huikkaavat aina tervehdyksensä yhtä aurinkoisesti, miehet keittelevät vitsaillen iltapäiväteetään vaikka tietävät että huono sadekausi voi suistaa kaiken raiteiltaan. Omavaraistalous on kaiken perusta, ruoka tulee pellosta.

Oona valaisi meille köyhyyden kehää: Puuvillaa viljellään ja sitä myydään, mutta maailmanmarkkinahinnat ovat matalat. Kun tulot jäävät pieniksi, ei perheillä ole varaa ostaa maatyökoneita peltotöitä helpottamaan. Kun koneita tai joskus edes härkiä ei ole, on peltotyö hyvin työvoimaintensiivistä, ja kaikki kynnelle kykenevät perheenjäsenet tarvitaan töihin. Tällaisissa tilanteissa lapsia ei laiteta kouluun, ja mahdollisuus kohota koulutuksen kautta köyhyydestä katoaa.

Kehitys kehittyy, mutta että se yltäisi malilaiseen maaseutukylään, näyttää olevan aika pitkän matkan takana. Karakossa elämä jatkuu entisen kaltaisena, sekä hyvässä että pahassa. Jotain kuitenkin ehkä tapahtuu. Lähtöni jälkeen ei herra Yousoufin 50-henkisessä perheessä ole kuollut yhtään lasta.

0 Kommentit:

Lähetä kommentti

Links to this post:

Luo linkki

<< Home